Kaverit kertoi

IMG_4670c_960px

Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

*   *   *

IMG_4678c_960px

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

*   *   *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

*   *   *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

IMG_4666c_960px

*   *   *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

*   *   *

IMG_4672c_960px

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta  vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

IMG_4643b_960px

Olmin ensimmäinen talvi

012016001

Aivan uutena whippetin omistajana en oikein tiennyt, miten minun tulisi suhtautua talveen sitten, kun se lopulta alkaisi. Olin lukenut netistä whippeteistä, jotka painuivat talviunille jo pimeän ajan alettua ja tulivat esiin untuvapeittojensa alta vain pakon sanelemana tai kevätkauden alettua. Kaiken huipuksi katsoin syksyllä YouTubesta amerikkalaisen rotuesittelyn, jossa kehoitettiin opettamaan niin italianvinttikoirat kuin whippetitkin käymään hiekkalaatikolla sateen tai kylmien ilmojen yllättäessä ja samoihin aikoihin seurasin huolestuneena, miten Instagramkin alkoi täyttymään kuvista, joissa whippeteistä ei näkynyt peiton alta kuin satunnainen koipi tai pieni musta nenänpää.

Minulla on teille kuitenkin uutinen. Vaikka toisaalta ajatus siitä, ettei whippet tarvitsisi talvisin ulkoilutusta, kutkuttikin minua, niin oikeastaan selvisi, että whippet onkin vain ihan tavallinen koira, joka sekin nauttii ulkoilusta – myös talvisin. Tietysti sillä edellytyksellä, että sen ulkoiluttaja on riittävän nokkela ymmärtääkseen, että otukselle tulee tarjota riittävästi lämmikettä, jota pienellä rasvaprosentilla varustetulla nakupetterillä ei juurikaan omasta takaa ole.

012016002

En tietenkään halua viisastella. Ymmärrän, jos väität, että eläkeikää lähentelevä puikkonokkasi on äärimmäisen mukavuudenhaluinen ja on ryhtynyt vanhemmiten palelemaan entistäkin enemmän, mutta uskon silti, että kylmien säiden ulkoilut ovat pitkälti myös asennekysymyksiä.

Tyhmä ei pidä olla, enkä aio lähettää yllätyslahjaa niille lukijoille, jotka ilmoittavat kommenttikentässä lenkkeilevänsä myös -30 asteen pakkasessa whippettinsä kanssa.
Lisäksi väitän ymmärtäväni myös niitä henkilöitä, jotka eivät lenkkeile mittarin lähennellessä -15 astetta.

Veikkaan silti vahvasti, että asenteet – kumpaan suuntaan tahansa – vaikuttavat kaikkein eniten koiraan, ja jos omistaja sattuu olemaan arktisemman kelin ystävä, tuskin kaikkeen mielellään osallistuvalla whippetilläkään on mitään jäärallia tai metsälenkkiä vastaan – kunhan se on sopivasti topattu ja sillä on mahdollisuus pysyä liikkeessä.

Älä säikähdä – minulla ei ole henkilökohtaisia kaunoja niitäkään henkilöitä kohtaan, jotka jäävät koiran mukavuudenhalun varjolla kotiin heti, kun syksy yllättää. Mukautuvana koirana whippet on varmasti tyytyväinen monenlaisissa tilanteissa niin kauan, kun sen vatsa on täynnä ja sen pepun alla on jotain pehmeää – ja myönnän itsekin, että ikuisena vilukissana en pompi ilosta, kun pakkanen puree poskipäitä ja hanki narskuu kenkien alla.

012016003

Aihe taisi nyt pahemman kerran riistäytä raiteilta, vai mitä? Se, mistä minä oikeastaan halusin kirjoittaa alunperin, oli, että katsokaa nyt tuota eläintä tuossa yllä olevassa kuvassa. Eikö olekin ylväs?

Se on meidän ikioma Olministeri kesällä ostamassani toppatakissa, johon se on viimein kasvanut. Tässä kuvassa toppatakin alla on myös fleecepusero, sillä kuvanottohetkellä ulkona oli hieman enemmän pakkasta.

Kiersimme pakkasesta huolimatta reilun mittaisen viikonloppulenkin, eikä kukaan meistä palellut ollenkaan. Kun pääsimme takaisin kotiin, kepo kehui, miten hienolta ravihevoselta Olmi näyttikään omassa hevosloimessaan.

11872199_10208355518395076_5041412933012007172_o

Tämä yllä oleva kuva on otettu vieläkin arktisemmissa olosuhteissa. Olmilla on päällään haalari, joka suojaa lähes koko koiran ja on sisävuoreltaan paksua teddyvillaa. Haalari ei suojaa kaulaa, joten Olmilla on kaulassaan kauluri, jonka voi tarvittaessa vetää korvienkin suojaksi.

Kuvanottohetkellä en vielä tiennyt, että nykytalvetkin voivat kestää yli kolme päivää, joten en ollut ostanut Olmille ollenkaan tossuja. Asia korjattiin kuitenkin pian, ja nykyisin Olmi lenkkeilee kovemmilla pakkasilla tossut jalassa – myös varpaiden sisäpinnoilla olevat leikkausarvet kiittävät, sillä kovemmissa pakkasissa suojaamattomina ne alkavat helposti punoittamaan tai jopa vuotamaan verta.

1389097_1650547075162965_238311041_n

Viimeisin, muttei vähäisin, kombo on teddyvuorihaalari hupulla ja tossuilla. Yllä olevassa kuvassa ei tossuja vielä olekaan, mutta kuten jo kerroin, sittemmin tossut hankittuani en ole niistä herkästi luopunutkaan. Toistaiseksi Olmilla on aivan tavalliset, matalavartiset tarrakiinnitteiset tossut, mutta aikomuksenani on hankkia sille vielä korkeavartiset kahdella tarrakiinnityksellä toimivat jalkineet.

Tähän saakka Olmi on lähtenyt joka kerta mielellään mukaan lenkille – eikä sitä koskaan ole jouduttu patistamaan. Se käy aamu- ja iltalenkkien välissä vieläpä ”alasti” takapihalla pissalla aina varhain aamulla, ruokintojen jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa, eikä ole moksiskaan säästä, oli se mitä hyvänsä. Oikeastaan ainoa sää mitä Olmi inhoaa, on vesisade, mikä ainakin sen pikkupentuaikoina aiheutti sen, että se juoksi ruuan päälle tarpeilleen katettuun patioomme…

Olmin vaatevarastoon kuuluu fleecepuseron, ”hevosloimen” ja ”pilkkihaalarin” lisäksi myös hieno tumman punainen sadetakki ja hienostuneempiin tilaisuuksiin tarkoitettu kaupunkitakki, jotka esittelen vielä joku toinen kerta. Lisäksi sille on hauska hiippapipo, jota se ei arvosta ollenkaan.

olmihassusti004

Kaiken kaikkiaan talvi tuoreena whippetin omistajana ei ole ollut ollenkaan niin hullunkurinen, ylitsepääsemätön tai raskas, kun olin pelännyt viivytellessäni whippetin hankintaa 10 vuoden ajan. Koiran jatkuva pukeminen ja riisuminen on toisaalta työlästä, mutta kun koira on yhteistyöhaluinen ja kiltti, hevosloimien ja pilkkihaalareiden räpeltäminen koiran ylle käy vaikkapa yhteisestä halituokiosta.

Lisäksi vaikuttaisi siltä, että untuvapeiton syövereissä koko talven ajan majailevat whippetit ovat samanlainen myytti kuin Instagramissa hashtagilla ”#breakfast” leviävät kuvat tuoreesta kahvista ja croisanteista valkoisissa lakanoissa. Kuka nyt oikeasti murustelisi croisantteja puhtaille lakanoille tai jaksaisi maata untuvapeiton alla tekemättä mitään kokonaisen talvikauden? Ei ainakaan Olmi, joka ei edes viihdy peiton alla, vaan makoilee mieluusti ketarat ojossa sohvalla ja ottaa kaiken irti elämästään, tarjosi se sitten rauhallisia lepohetkiä tai vilkkaita luontoretkiä pakkasessa.

Koirakommuunin eloa

13092015_3634_960px

Olen toisinaan verrannut kotiamme hippikommuuniin, jonne väkeä tulee ja menee. Perusajatus on samankaltainen: tärkeintä on hyvä meininki ja yhteiset pelisäännöt.

Näillä eväillä meidän oman pienen hippikommunin elo onkin ollut varsin aktiivista – ja hauskaa tänäkin vuonna. Meillä on piipahtanut paitsi irlanninsusikoira, myös vesikoira, puoli vuotias sekarotuinen narttu (sama, joka poseeraa kuvassa), seitsemän vuotias bokseriuros sekä kolmevuotias saksanseisojanarttu pientä leijonaharjaskania unohtamatta.

Meillä vierailleet koirat ovat kaikki ystävieni ja tuttavieni rakkaita lemmikkejä, tai sitten kotia etsiviä koiria. Minun ei ole vuosiin tarvinut lukea uusia kirjoja, sillä jokainen meillä yöpynyt koira on kantanut mukanaan uutta tarinaa.

Minulla on pitkä historia erilaisten eläinten parissa ja silloin, kun asuin vielä vanhempieni luona lapsuudenkodissani isäni työskenteli paikallisen eläinsuojelujärjestön puheenjohtajana ja kotimme muuttui usein kodittomien eläinten vastaanottokeskukseksi. Tarjosimme väliaikaisen kodin muutamalle tusinalle kaninpoikasia, kesytimme halkopinoon syntyneitä, emonsa menettäneitä kissanpentuja ja autoimme itsensä loukanneita lintuja ja oravia.

Muistan, kuinka kouluikäisenä luokallani oli aina niitä tyttöjä, jotka kadehtivat elämääni suloisten ja pörröisten eläinlapsien kanssa – mutta he eivät koskaan ymmärtäneet elämäntapani varjopuolia: sitä, minkälaista on viettää iltansa kaikkialla muualla kuin koulujen discoissa – useimmiten eläinten häkkejä siivoillen ja eläimiä ruokkien, sitä, miltä tuntuu, kun elämästään päiväkausia taistellut sairas kaninpoikanen nytkähtää viimeisen kerran ja kuolee kirjaimellisesti käsiin tai sitä, kuinka pahalta tuntuu nähdä ja kuulla kaltoinkohdeltujen eläinten historiasta. Itsensä omaan ripuliinsa sotkenut yksikorvainen kaninpoikanen on kaukana kiiltäväturkkisten pehmopörröpupujen söpöydestä.

12092015

Olen viettänyt niin paljon aikaa erilaisten eläinten parissa, että tunnen oloni usein luontevammaksi eläinten kuin ihmisten kanssa – kuulostipa se sitten kuinka surulliselta tahansa. Koen, että eläimet elämässäni ovat olleet suuri rikkaus ja muovanneet minusta kärsivällisen, sanojeni ja tekojeni takana seisovan ahkeran ja työtä pelkäämättömän luonteen.

Loppujen lopuksi eläinrakkauteni vei minut Viroon auttamaan kodittomia koiria. Aika pian sen jälkeen otin Inton ja keskityin tarjoamaan omille lemmikeilleni hyvää arkea, mutta edelleen aina silloin tällöin minulle soitetaan ja minulta kysytään mahdollisuutta toimia sijaiskotina, etsiä tietylle eläimelle kotia tai toimia muuten tukena hankalassa tilanteessa.

22112015

Viimeisen parin vuoden ajan olen työskennellyt ahkerasti erilaisten ongelmallisesti käyttäytyvien koirien kanssa ja vaikka meno on rauhoittunut paljon teinivuosista, kaipaan edelleen tietyllä tavalla haasteita ja virikkeitä elämääni – ja niitä siihen sitten pölpähteleekin ihan itsekseen.

Erilaisia koiria vain päätyy kattomme alle, vaikka en ole ikinä mainostanut tarjoavani majoitusta, enkä useinkaan hypi riemusta silloin, kun puolitutut kyselevät, voisinko ottaa heidän koiransa hoitoon ja luettelevat pitkän litanian sellaisia syitä, joiden takia koiraa ei voi antaa mummolle tai naapuriin.

29082015c

Oikeastaan ihmiset ympärilläni taitavat olla aika rohkeita, kun tietävät minun asuvan jo valmiiksi kolmen koiran laumassa tavallisessa rivitaloyhtiössä, ja ehdottavat silti hoidokkeja viikonlopuille tai arkiviikoille.

Eikä siinä mitään. Olen kertonut, että elän joka tapauksessa lauman kanssa joka päivä lenkkeillen, joten useimmiten hoitokoirat menevät siinä missä omatkin. Joka tapauksessa eteiseen kerääntyy aina lenkkien jälkeen kuivausjono, ja joka tapauksessa imuri laulaa harva se päivä: oli koiria sitten kolme tai neljä.

21112015

Päättyvä marraskuu ja alkava joulukuu onkin tältä erää mennyt mukavasti paitsi Inton, Elnan ja Olmin, myös kolmevuotiaan seisojanartun kanssa. Inton ja Olmin molempien terveydentila sallii jo lenkkeilyn tietyissä rajoissa ja vieraanamme piipahtanut ensilumi piristi mukavasti arkea, jonka viimeisimpiä lenkkejä pystyi lumen valaistessa tekemään vielä myöhään illalla metsässä ja pelloilla.

Niinpä se arki onkin taas rullannut vakaassa blogihiljaisuudessa – todellisuudessa jälleen uuden, mielenkiintoisen tarinan parissa.

Mukaansatempaavaa joulukuuta!