Kuinka käyttökoiraihmisestä tuli vinttikoiraihminen

Tituleeraan itseäni röyhkeästi käyttökoiraihmiseksi yhden omistamani novascotiannoutajan ja yhden omistamani hollanninpaimenkoirasekoituksen siivittämänä.

Se johtuu siitä, että käyttökoiraihmisyys ei aina suoranaisesti ole pelkkä rotuvalinta, vaan jopa sitäkin vahvemmin asenne tai jopa elämäntapa. Jokainen varmasti tietää myös ne henkilöt, joilla käytännössä katsoen on käyttökoira, mutta he eivät silti ole käyttökoiraihmisiä.

Sitten on meikäläisiä, jotka ovat päätyneet ihailemaan järeitä käyttökoiria omalta mukavuusalueeltaan kentän kulmalta, ihan vain siksi, että vaativan koiran kanssa sitä päätyisi äkkiä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja aiheuttaisi itselleen ennenaikaisia vanhenemisen merkkejä.

Terävän paimenen puuttuminen ei kuitenkaan milloinkaan ole ollut esteenä viettiseminaareihin, koirankouluttajakursseille ja muihin alan häppeninkeihin osallistumiselle, sillä koira kaikkineen on vain niin kiinnostava kokonaisuus.

Olen piipahtanut lähellä ”käyttökoiramaailmaa” Inton ensimmäisten ikävuosien aikana, ja vaikka rakastankin koirien kanssa treenaamista ja kaikkea siihen liittyvää, käyttökoiramaailma ei ollut minua varten. Tai ehkä pitäisi sanoa, että koiran kanssa säännöllinen, aikataulutettu harrastaminen ei ollut minua varten.

Se, kuinka pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen olin lähtökohtaisesti aina myöhässä treeneistä, oli ahdistavaa. Pikainen koirien pissatus, koirien pakkaaminen autoon ja kaasu pohjaan! Lähtökohtaisesti huonossa mielentilassa, sillä vaikka treenit olivat kuinka mielenkiintoiset tahansa, olin työpäivän jälkeen väsynyt ja nälkäinen.

Entäs koirat sitten? Ensin ne torkkuivat pitkän päivän keskenään kotona ja sitten ne päätyivät kuin myrskyn silmässä treenipaikalle aistien luomani kiireen, väsymyksen ja ärtymyksen.

Lienee sanomattakin selvää, että tuollaisen pyörremyrskyn silmään joutuneet koirat olivat treeneissä levottomia ja jopa turhautuneita. Ja minä entistäkin ärtyneempi, sillä koirani olivat levottomia ja turhautuneita. Ja kaiken sen jälkeen meidän kaikkien olisi vielä pitänyt ottaa treeneistä kaikki irti ja oppia jotain.

Sellainen treenityyli ei luonnollisesti vienyt eteenpäin. Vaikka nautin kaltaisteni ihmisten seurasta ja yleisestä ilmapiiristä – ja joukkoon mahtui kosolti myös paljon parempiakin päiviä – pakka lahosi aina jostain päästä. Viimeistään kaikki kosahti yllättäen ilmaantuneeseen neljän viikon treenitaukoon, koska olin liian väsynyt ja mukavuudenhaluinen kiirehtimään töistä treenipaikalle, kun vaihtoehtona oli lähteä kiireettä metsään samoilemaan.

Toisinaan ponnistelin treenipaikalle kiireestä ja väsymyksestä huolimatta ja istuin viilenevässä syysillassa pimeässä kaivossa palellen ja katsellen kannen raosta tähtiä. Pohdin, kulkeeko reittäni pitkin rotta vai sammakko, ja odotin, josko kohta jokin jykevä nelijalkainen ilmaantuisi paikalle ja louskuttaisi löytymiseni merkiksi niin, että sen räkä lentäisi nenänpäähäni saakka. Sitten, kun sen ohjaaja saapuisi paikalle voisin antaa sille palkan ja ainoastaan toivoa, että sormieni yhteenlaskettu lukumäärä olisi vielä treenien jälkeenkin 10.

Joskus treeneihin ei sisältynyt pilkkopimeitä kaivoja tai tikkuineen petollisia teollisuuslavoja, vaan ne pidettiin uudessa treenipaikassa – metsässä, jonne oli mahdoton löytää edes selkeiden reittiohjeiden avulla. Ja sitten kun sinne löysi, sitä ajoi autonsa aina johonkin mahtavaan moukkuun, johon se jäi kiinni, ja sitten pohdittiin, kenellä on peräkoukku auton nyppäämiseksi tai kuka rohkenee peruuttamaan sen viiden kiven ja kahden nuoren koivun välistä antaen sille kaasua niin, että moukku jäisi toiseksi.

Aina treeneistä myöhäisillan aikana kotiutuessa oli kylmä ja nälkä, likaiset ja kuraiset housut ja koira, joka odotti yhä innokkaana iltalenkille lähtöä. Sormenpäät punoittivat loppusyksyn pikkupakkasista tai näpeille käyneiden koirien hampaanjäljistä – eroa oli mahdoton huomata, sillä sormenpäät olivat niin kohmeiset, ettei tuntoa enää ollut.

Tietenkään treeneissä ei aina ollut pikkupakkasia. Mutta kun pikkupakkasia ei ollut, oli hyttysiä, paarmoja, itikoita tai vähintäänkin omituisia, kutiavia tai kirveleviä paukamia.

Käytin kaikki rahani koiriini ja niiden treenaamiseen. Ehjiin kenkiin, joissa sukat eivät kastuisi, uusiin patukoihin ja palloihin, koirien terveystarkastuksiin, että varmasti voisin jatkaa harrastustani vielä vuosia – ja bensoihin. Samalla rykäyksellä kaikkien rahojeni kanssa meni myös kaikki aika. Koiraharrastus oli uskontoni ja koirien käyttöominaisuudet sen edellytys.

Ja sitten minä lähdin armeijaan, sotakoiraohjaajaksi. Tulin hetkessä tuplanneeksi kaiken suoriutumisen, väsymyksen, ärtymyksen ja nälän tunteen – ja siinä ohessa treenattiin. Ei ehkä ihan niin perkeleesti, mutta treenattiin kuitenkin, ja joka säällä.

Sotakoiraohjaajien palvelusaika koostui ainakin vielä silloin pitkälti ulkopalveluksesta, kun lenkitimme ja treenasimme edellisten ohjaajiensa pilaamia koiria sen, minkä paskan siivoamiselta ja koirien ruokkimiselta ehdimme.
Teimme sitä joka säässä, myös silloin, kun viimaista vettä tihutti vaakatasossa ja sormenpäiden tunnottomuus oli jo aivan omaa luokkaansa. Nautin siitä silloin ja olin innoissani kaikesta oppimastani – etenki siitä, miten koiraa voitaisiin käyttää asutuskeskustaistelussa osana joukkuetta. Mutta kun palvelusaikani jälkeen kotiuduin, huomasinkin, että en enää jaksanut lähteä metsään itikoiden syötäväksi tai kaivoon tutustumaan järisyttävän suuriin rottalajikkeisiin. Tuntui mahtavalta, kun kukaan ei enää tullut sanomaan, mitä nyt treenataan. Saatoin päättää siitä ihan itse – tai mikä vielä parempaa – olla treenaamatta!

Ja vaikka palvelukseni alussa olin rakastunut saksanpaimenkoiriin rotuna, ehdin palveluksen aikana huomaamaan, miten loputon into niillä oli työskentelyyn, miten korkean auktoriteetin ne vaativat toimiakseen ja miten pahalta niiden turkki saattoi haista sateen jälkeen. Siinäpä se.

Totaalisen tauon jälkeen katseeni suuntautui toisenlaisiin harrastusmahdollisuuksiin. Koska koiraharrastuksesta luopuminen ei ollut vaihtoehto, otin aikalisän ja palasin lapsuuteni unelmarotuun ja harrastusmahdollisuuksiin, joita whippet tarjosi.

Ja voin kertoa, että vaikka koirien kanssa harrastaminen on suuri osa minua ja tapaani viettää aikaa, vinttikoiran kanssa se on paljon vaivattomampaa ja siten myös mukavampaa.

Ja mikä vinttikoiran kanssa harrastamisessa on parasta? Esimerkiksi se, että treenipaikkaan ajaessa ei voi eksyä. Vinttikoiraradat ovat ihan oikeiden autoteiden varrella, eikä parkkipaikalle ajaessa voi edes jäädä kiinni mihinkään. Huomatkaa, että mainitsin parkkipaikat. Vinttikoiraradoilla on parkkipaikat. Eikö olekin luksusta?

Kuulostaa ehkäpä vielä hullummalta, mutta vinttikoiran kanssa harrastamiseen ei tarvita siperiantiikerin kestäviä coretex -housuja tai korkeavartisia kenkiä, minkä lisäksi treeneistä kotiudutaan useimmiten yhtä siistinä ja ehjänä kun sinne on lähdettykin. Voiko sellainen olla edes mahdollista?

Tämä tarkoittaa sitä, että vinttikoiria treenatessa radalle voi lähteä vaikkapa ihan arkivaatteissa tai hieman kalliimmissa urheilupöksyissä, eikä auton takapenkille tarvitse varuiksi mahduttaa kumisaappaita (pl. maastojuoksutreenit), villasukkia, vaelluskenkiä tai edes sitä treeniliiviä. Kaikki tuntuu olevan 1000% yksinkertaisempaa, helpompaa ja mukavampaa.

Koiran ohjaajan osa vinttikoiran treeneistä on oikeastaan ihan naurettavan pieni. Ei tarvita mielikuvaharjoituksia, zenhetkiä, syvää hengitystä tai itsensä kokoamista.

Riittää, että saapuu paikan päälle, lämmittelee elikon ja lähettää sen – eli työntää koppiin, ja that’s it. Pienen hetken päästä, kun koira on hieman juossut, sen voi napata takaisin remmin päähän, jäähdytellä, ja sitten voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin, siis ilman, että täytyy odottaa, että 23 muutakin ovat ehtineet treenaamaan koiransa!

Treeneissä lähes kaikki on koiran harteilla, eikä ohjaajalla ole merkittävää roolia muuta kuin koiran fyysisen kunnon rakentamisessa ja ylläpidossa sekä ruokinnassa – mikä sekin on jo tuttua huttua palveluskoirapuolelta (sen kaiken muun ohella). Ja koira, jonka harteilla kaikki on, sattuu rakastamaan sitä, mitä se tekee. Juoksemista.

Vinttikoiraradalla omaa treenivuoroaan ei tarvitse odotella kaivossa, kuilussa, luolassa, pöpelikössä, piilolla tai häiriöhenkilönä tai – koirakkona, vaan riittää, että asettaa peppunsa katsomoon ja mutustelee vaikka mukaansa ottamiaan eväitä pitäen silmällä suorittavia koiria ja jutellen mukavia muiden vinttikoiraihmisten kanssa.

Oman kokemukseni mukaan vinttikoiraihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin minkään muun koiraryhmän edustajat. Keskusteluväleihin ja verkostoitumaan on helppo päästä, vaikkei sattuisikaan omistamaan kotikoiraa kummoisempaa sesseä.

Ja kaikesta lajin vaivattomuudesta huolimatta koiranomistaja pääsee aitiopaikalta seuraamaan oman koiransa kehitystä, suunnittelemaan sen treenejä, selaamaan kisakalentereita, jännittämään kisoissa ja halutessaan jopa tuhlaamaan rahansa hienoihin varusteisiin.

Varusteista puheenollen, vinttikoira on juuri oikea rotu ihmiselle, joka arvostaa toinen toistaan söpömpiä tai näyttävempiä pantoja, sillä ainakin whippettien ja greyhoundien pitkissä lyhytkarvaisissa kauloissa nämä pääsevät oikeuksiinsa.

Varusteholisteille vinttikoirien maailma tarjoaa muutakin herkkua – lajitelman erilaisia kausitakkeja ja -vaatteita, mutta laiskimmat ja tylsimmät (kuten minä) selviytyvät vain muutamalla monikäyttöisellä vaatekappaleella.

Mainitsinko jo, että vinttikoirat eivät haise märältä koiralta? Se johtuu siitä, että ne eivät juuri koskaan ole märkiä. Ne piilottelevat toppa- ja sadevaatteidensa uumenissa, eivätkä useimmiten edes tahdo lähteä ulkoilemaan sateella tai pahimmilla pakkasilla. Hyvästi huono omatunto, pakkas- tai sadekauden Netflix -maraton on vinttikoiran myötä tullut jäädäkseen.

Toki etenkin whippet on erityisen sopeutuvainen koira, ja meillä Olmi lenkkeilee tottuneesti joka säällä yhdessä Inton ja Elnan kanssa. Maineestaan huolimatta whippet on myös hyvä kaveri patikoinneille ja päiväretkille metsään.

En malta lopettaa hehkutustani vielä, sillä tahdon huomauttaa, että vaikka whippet viettäisi keväisen loskaisen päivävaelluksen kanssasi umpimetsässä, sen turkin mukana kotiin ei siitä huolimatta kulkeudu viittä kiloa hiekkaa tai oksia, havuja ja muuta roskaa. Vinttikoirien maavara ja lyhyt turkki on verraton ominaisuus, jos on siistiä asuntoa arvostava laiskimus.

Lisäksi whippetit ovat koiramaailman hippejä. Ne eivät juurikaan reagoi muihin koiriin, ja jopa toisilleen entuudestaan tuntemattomia koiria voi kuljettaa samassa autossa tai treenata samoilla hiekkakuopilla samaan aikaan. Ei liene pitkääkään aikaa siitä, kun lähdin Olmin kanssa näyttelytreeneihin Helsinkiin ja tungin sen ystäväni farmarin takakonttiin, jossa oli jo valmiiksi kolme uroswhippettiä, joita Olmi ei ollut koskaan tavannut. Ja se vain sujahti sinne. (Älä kokeile toistaa samaa nuorilla malinois -uroksilla. Älä myöskään vie kymmenpäistä malinoislaumaa hiekkakuopille ja heitä niille vain yhtä frisbeetä, jonka nopein saa.)

Sen lisäksi, että suuri osa whippeteistä on absolutely okay muiden koirien kanssa, ne eivät useinkaan reagoi myöskään haukkuviin pikkukoiriin, kiljuviin lapsiin, humalaisiin tai muihin sellaisiin tapauksiin, jotka tavanomaisesti saattavat provosoida ainakin tietyn tyyppisiä koiria.

Ja kaikesta huolimatta tekemistä riittää. Olmi vetää rättiä ja leikkii kanssani kuin pieni sisukas terrieri. Treenaan sen kanssa samoja liikkeitä kuin vuosia sitten Inton kanssa ja ainakin tämä yksilö oppii, kun sitä vain on alusta alkaen kasvattanut johdonmukaisesti ja siltä on vaatinut tiettyjä perusasioita. Toki toko -tai pelastuskoiralajit eivät ole ykkösenä kalenterissamme, mutta on kiva huomata, etteivät ne ole myöskään kokonaan pois-suljettuja mikäli kaipuu niiden pariin iskee.

Tottakai vinttikoirissa on valtavasti eroja miellyttämisenhalun ja kaiken muunkin suhteen, ja myös rodun sisällä on teräviä ja vähemmän teräviä yksilöitä. Mutta loppu viimein vinttikoirakin on kuitenkin vain koira, eikä sitä pidä nostaa erityisasemaan vain siksi, että joku on joskus keksinyt teesin, että vinttikoirat eivät opi, tai, että ne ovat kuin kissoja, tai että ne ovat tyhmiä tai alkukantaisia tai menevät liikaa viettiensä varassa.

Tehdään vielä nopea yhteenveto: se, mikä teki käyttökoiraihmisestä vinttikoiraihmisen taisi olla puhdas mukavuudenhalu ja kammo – ei suinkaan rottia kohtaan – vaan niljakkaita sammakkoja ja kutiavia paukamia kohtaan.

RevolutionRace – Facebookista ja Instagramista tutut housut

RevolutionRace, Nordwand Pants & Illusion Fleece

Minä olen pihi. Kanssani ulkoilevat ihmiset ovat ehkä saaneet jo hävetä silmät päästään, sillä minulla on tapana uusia ulkoiluvaatteeni korkeintaan kerran viidessä vuodessa – mieluiten kuitenkin kerran 10 vuodessa.

Sama koskee kenkiä. Tästä syystä olen ollut muutaman tunnin metsälenkeillä vanhoissa sisäpelikengissä, lenkkareissa, tennareissa ja luottokengissäni Adidaksen Superstarsseissa. Toki sellaisissa yli viisi vuotta vanhoissa, jotka raaskii viedä metsään.

Vuosi sitten syksyllä ohjelmistoni ilmeisesti päivitettiin, sillä ostin isolla rahalla kengät, jotka on tarkoitettu metsässä ulkoiluun ja joiden hinnalla olisi melkein saanut vuokrattua puolikkaan yksiön kuukaudeksi. Myyjä lohdutti minua kertomalla, että hoitamalla kenkiäni oikein, pärjäisin niillä melkein koko loppuelämäni.

Hieman myöhemmin samana vuonna sain uudet maastoon suunniteltut lenkkarit ja talven varalle maineensa veroiset Icebugit (joista en aio ikinä luopua). Ja silloin huomasin, että ulkoilu on oikeastaan sitä mukavempaa, mitä osuvammat varusteet on onnistunut valitsemaan päälleen. (Terävä huomio ihmiseltä, joka on viimeiset 15 vuotta viettänyt lähes kaiken vapaa-aikansa koirien kanssa ulkona.)

18122016_6051e2_960px

Loppukesästä tapahtui jotain hirveää, sillä samalla, kun vuosia vanhasta metsänvihreästä fleecehupparistani meni vetoketju, myös intin kurssipuvun housut saivat ikävästi osumaa niin, että polven kohdalle tuli reikä. Niiden housujen puntit olivat jo kuukausia repsottaneet rumasti, mutta lopulta, kun minua seurasi häntämainen pala kangasta kurssihousujeni lahkeesta totesin, että minun ehkä täytyy tutustua tämän päivän housutarjontaan ennen, kun joudun lopulta lähtemään lenkille jonkun toisen housuissa tai kokonaan ilman housuja.

Ja juuri silloin Facebook -feediini iskeytyi RevolutionRacen mainos, ja tutkimustyön jälkeen päädyin tilaamaan itselleni Fritidsfabrikeniltä naistenmallia olevat Nordwand -housut, joissa – mikä parasta – oli niin paljon väri- ja kuviovaihtoehtoja aina kirkkaan pinkeistä maltillisiin sävyihin, että oman värin ja kuosin valinta oli tilauksen hankalin osuus.

Nordwand Pants

Päädyin valitsemaan itselleni tummat housut, joiden juju piilee leopardikuviossa. Tässä mallissa kevyemmät ja joustavammat palat on sijoiteltu polvien ja pepun kohdalle, mikä toimii käytössäni loistavasti – housujen täytyy olla kestävät, mutta myös joustavat, sillä joidenkin koiralenkkien ”parasta antia” on koirankakkojen noukkiminen hoidetuilta alueilta. Nämä mahdollistavat sellaisen mainiosti paitsi jousto-osuuksiensa puolesta, myös riittävän korkean vyötärön osalta.

Lisäksi housuista löytyy peräti kuudet taskut ja nilkkojen kohdalla on tujakampaa kangasta olevat vahvikkeet, joiden ansiosta housut pysyvät varmasti pitkään ehjinä. Lahkeiden suussa on resorit ja tarranauhat, joten nämä saa laitettua kohlomaisten vaelluskenkienkin päälle, jos haluaa estää lumen pääsyn kenkiin sisälle.

Ennen tilauksen tekemistä luin Facebookista paljon näihin housuihin liittyvää kokopohdintaa, ja itse useimmiten M -koon vaatteisiin päätyvänä päätin tilata myös nämä M-koossa, ja ne vastasivatkin kokoaan hyvin. Myös toimitus oli ripeä ja luotettava, joten voin suositella näitä housuja lämpimästi – oman kokemukseni mukaan nämä ovat hintansa väärti!

RevolutionRace, Nordwand Pants

Tilasin samaan lähetykseen myös Illusion -fleecen, joka on päältä hiukan liukkaampaa kangasta ja sisäpuolelta ihanan pehmeää fleeceä – ja vaikka se ei ole ihan niin muhkea ja lämpöinen, kuin rakas edeltäjänsä, se on ansainnut paikkansa ulkoiluvaatteiden top-3:ssa, sillä se on riittävän pitkä ja siinä on korkea kaulus sekä peukaloreiät, mikä tekee huppariin uppoutumisesta täydellistä.

Koska Illusion -hupparin ulkonäkö ja käyttömukavuus hipoo täydellisyyttä, oli suuri pettymys huomata, että alle viikon käytön aikana sen pintamateriaali alkoi nyppääntymään ikävästi.

18122016_6048e_960px

Huppari ei siis saa niin vahvoja suosituksia kuin samassa lähetyksessä tulleet housut, vaikka pieni nukkaisuus ei sinällään haittaa. Tällaista pihiä ihmistä vaan mietityttää, miltä tämä melko hintava tuote mahtaa näyttää puolen vuoden päästä, ja näkeekö se ollenkaan esimerkiksi kaksivuotispäiväänsä, mikä on ehdottomasti matalin käyttöikä, jota hankkimaltani käyttötavaralta tai -vaatteelta odotan.

Tätä julkaisua ei suinkaan ole kirjoitettu ”blogiyhteistyön” merkeissä, vaan vilpittömästi teille, jotka vieläkin emmitte omien RevolutionRace -housujenne tilausta. Moni ystäväni on housuni nähtyään kysynyt, ovatko nämä olleet hyvät – ja voin suositellen todeta, että kyllä ovat!

18122016_6041e2_960px

Messari 2014

Koira 2014 -tapahtuma, eli harrastajien kesken messari on taas tämän vuoden puolesta osaltani koluttu. Vuosi lähestyy vääjämättä loppuaan: seuraavaksi joulu ja vuodenvaihde, ja sitten se on taas opeteltava uuden vuosiluvun kirjaamista tärkeisiin dokumentteihin.

Viime vuonna hamstrasin messarista niin paljon koirien kuivaherkkuja ja puruluita, että niitä riitti vielä marraskuun loppuun saakka. Tänä vuonna tavoite oli sama: löytää parhaimmat paikat puruluuvarastojen täyttöön ja ostaa kuivaherkut seuraavan vuoden ajalle niin, että kolmipäinen koiralauma saa hoidettua purukalustoaan vähintään viikottain, aina messariin 2015 saakka.

Siis sillä olettamuksella, että paikalle tulee lähdettyä ensi vuonnakin – kävijälippujen hinnat olivat tänä vuonna nousseet 15 euroon nenää kohden, auton parkkipaikasta sai pulittaa 13 euroa ja narikka oli sekin päälle pari euroa – etenkin, kun kävimme viemässä sinne myös myöhemmin lisää tavaraa. Aika paljon rahaa yhdestä näyttelystä – vaikka toki messari on paljon muutakin, kuin pelkkä näyttely.

Tämän vuoden osalta olin jo tammikuusta alkaen koonnut pientä messaribudjettia ja kaikki vuoden hankinnat oli suunniteltu tehtäväksi nimenomaan messarista. Se, mitä messarista ei löydy – sitä ei tarvita, ja on kiva päästä vertailemaan samantyyppisiä tuotteita aina useammalle kojulle niin, että saa tottakai tehdä ostoksia myös parhaalla mahdollisella hinnalla. Varauduin puruluukasojen kuskaamiseen paremmin kuin viime vuonna, kun muovipussit repeilivät, enkä enää millään meinannut jaksaa kantaa narikkaan hamstraamiani kilojen kasoja parkkihallin ylimpään kerrokseen, kattotasanteelle autolle. Nyt minulla oli mukanani kepo, joka herrasmiehenä kantoi ostamani kuivaherkut suuressa treenikassissa aina autolle saakka ja autolta kotiin asti.

06122014_2594_960px

Ja tuo kuvan koira muuten, Into, heh. Sillä on ollut tuo sama ilme siitä saakka, kun tulimme kepon kanssa kotiin mukanamme treenikassillinen ja muovikassillinen tuoksuvia herkkuja!

Kuvassa näkyy myös messarista tolleriständin putiikista ostetut tollerivillasukat, joiden kutsua en luonnollisesti voinut vastustaa. Nyt meillä on Inton kanssa samanlaiset sukat, voiko olla söpömpää?

Päivä oli kauttaaltaan onnistunut: mainioita löytöjä ja ostoksia sekä paljon hienoja koiria ja tuttuja ihmisiä. Kävimme kepon kanssa kuuntelemassa myös Tommy Wirénin mielenkiintoista luentoa, mutta ikäväksemme jouduimme poistumaan paikalta kesken kaiken ehtiäksemme näkemään samaan aikaan alkaneen skottikehän. Loistavaa oli kieltämättä sekin, että sain värvättyä kepon mukaan messariin -vaikka se tarkoittikin skottikehän reunalle raahautumista. ;)

Viime vuonna Messarin tuoterepertuaareista suosikikseni nousivat Bibi & Bim -emalikupit sekä Boettin heijastinliivi, jotka molemmat lunastivat lupauksensa ja ovat ahkerassa käytössä yhä edelleen ja varmasti vielä vuosia eteenpäinkin. Tänä vuonna katseeni kiinittyi Molly Muttin itsetäytettäviin, suorastaan nerokkaisiin, koiranpeteihin. Idea on siinä, että myytävänä on pelkkä päällinen, joka sitten täytetään omavalintaisilla, vanhoilla ja tarpeettomiksi jääneillä kodintekstiileillä. Ohjekuvassa vinkataan koiranpedin täyttämisestä vanhoilla vaatteilla, mutta minulla on esimerkiksi paljon sellaisia kulahtaneita tyynyjä, joita olen säilyttänyt ajatuksella: teen näihin jotkut nätit päälliset itse sitten, kun ehdin. Tähän Molly Muttin koiranpetiin on myös saatavilla pestävä sisäpussi, joka pitää pedin sisällön kasassa ja helpommin käsiteltävänä. Petien värit ja kuosit olivat nekin kivoja, mutta peräännyin varsinaisesta ostopäätöksestäni huomattuani, että koiranpetien pesuohje oli 40 asteessa. Kukaan henkilökunnasta ei ollut kokeillut pesua vahvemmassa lämmössä, joten tämän tiedon ja kuosivalinnanvaikeuden puolesta jätin asian vielä hautumaan. (Toki vastaavan koiranpedin voi toteuttaa ihan itsekin, jos törmää sopivaan kuosiin ja riittävän kestävään materiaaliin.)

Koirilla on tällä hetkellä koreissaan vanhat sohvatyynyt, jotka luovutin koirien käyttöön sen jälkeen, kun ne eivät enää varsinaisesti sopineet sisustukseen. En tiedä mitä materiaalia tyynyjen päälliset ovat – mutta ne ovat pitäneet värinsä ja muotonsa hyvin siitäkin huolimatta, että olen valehtelematta ainakin neljän vuoden ajan pessyt niitä säännöllisesti 60 ja jopa 90 asteessa. Korkeat pesulämpötilat ovat asioita, joita arvostan tällaisissa koirien makuualustahankinnoissa ja siispä jään pohtimaan vielä Molly Muttin itsetäytettäviä koiranpetejä aina siihen saakka, että kuulen niistä tarkempia käyttökokemuksia.

Yhteen ynnättynä takana on mukava lauantai, eikä enää auta kuin jäädä odottelemaan vuoden seuraavia kohokohtia: joulua ja vuodenvaihdetta!