Koiraharrastusta parhaimmillaan – asioita, joita en osannut odottaa

Asioita, joita en osannut odottaa

Korvat höröllä, silmät täynnä uteliaisuutta olemme istuneet aloillamme ja kärsivällisesti katsoneet, mitä elämällä on meille tarjota. Nöyrinä, mutta äärettömän kiitollisina niistä mahdollisuuksista, joita se on lopulta päättänyt tarjota. Tiedäthän, et saa sitä koiraa jonka haluat, vaan sen, jonka tarvitset.

Palaan vielä ajatuksissani viime vuoteen, joka oli täynnä koirieni terveysongelmia. Erityisesti Olmin, mikä oli tilanteena erityisen vaikea käsittää, sillä Olmi oli vielä pentu, ja olin juuri ottanut sen täyttämään harrastuskaverin virkaa. Olmi oli vuosien haaveideni tuotos, joka osoittautui hyvin pian epäkelvoksi harrastuskaveriksi.

Niistä ajoista on päästy pitkälle, ihan kaikilla tasoilla. Kaikki koiran kuntouttamiseen käytetty aika on tuottanut tulosta niin omalla mentaalitasollani, kuin myös koiran osalta fyysisesti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän, että jokainen metsäkuntoradalla käytetty hetki, jokainen koirauima-altaan reunalla kannustettu sekunti ja jokainen kirpaisevan kallis osteopatiakäynti on auttanut ennen kaikkea minua henkisesti selättämään ongelmat ja pääsemään niistä yli. Voin vilpittömästi sanoa, että olen tehnyt kaiken minkä voin ja se riittää. Näin on hyvä, sillä koiralla ei näy kipuja arjessa.

Olen kiitollinen siitä, että Olmin menneisyys ei näy arjessa – ainoa asia, josta voi päätellä sen historiaa, on sen korotettu ruokakuppi, sillä se ei pysty kumartumaan varpaidensa ääreen sellaiseen ruokailuasentoon, missä muut koirat syövät. Lukuun ottamatta sitä ja sen hiukan erikoisilta näyttäviä varpaita se on kuin mikä tahansa nuori koira, ja se on jotain, mistä voin olla ylpeä, kiitollinen ja onnellinen.

toipuminen

Eikä siinä vielä kaikki, legendaarista ostoskanavaa lainatakseni. Välillä ihmeitä tapahtuu, myös sellaisia, jotka nostavat hymyn huulille.

Elokuussa Olmi juoksi Kaupin vinttikoiraradalla ensimmäisen soolokokeensa, 280 metriä aikaan 20,19 sekuntia ja sittemmin kesän viimeisen tuloksen 19,92 sekuntia samalle matkalle. Et voi olla kuulematta ylpeyttä äänessäni, kun kerron, että tähän on tultu. En olisi alun perin uskonut koiran kestävän sellaista, mutta yllätyksekseni koira on kestänyt radan hyvin, se on osoittanut lahjoja lajia kohtaan ja ennen kaikkea se nauttii juoksemisesta suunnattomasti.

Kaupin vinttikoirarata on alustaltaan upottavan pehmeää hiekkaa, joka on omiaan Olmin erityisten tassujen alle. Koira juoksee yhden illan aikana vain yhden ainoan ovaalin, joten operoitujen varpaiden rasituksen kannalta se on paljon hellävaraisempi, kuin esimerkiksi tavanomainen metsälenkki laskuineen ja nousuineen toisinaan kivisessäkin maastossa, tai vaikkapa pitkä lenkki asvaltilla.

Olmi vinttikoiraradalla

Kärsivällisyys ja nöyryys, sekä odottamattomat ihmeet eivät ole ainoita asioita, joita Olmi on tuonut mukanaan. Olen Olmin myötä tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin – vinttikoiraharrastajiin läheltä ja kaukaa – ja osasta heistä on tullut niin läheisiä, että olemme jopa tehneet yhdessä kesäretkiä Porvooseen ja yhteisiä treenimatkoja toiselle paikkakunnalle. Nykyisin meillä on melko tiivis porukka whippetharrastajia, joiden kanssa paitsi treenaamme ja lenkkeilemme, jaamme myös ihan arkisia ajankohtaisaiheita iloineen ja suruineen.

Tämä taisi sittenkin mennä paremmin, kuin koskaan osasin odottaa. Juuri tällaista koiraharrastus parhaimmillaan on: innostavaa, yhteisöllistä ja ennen kaikkea – täynnä ihmeitä.

koiraharrastusta parhaimmillaan

Olmin ensimmäinen talvi

012016001

Aivan uutena whippetin omistajana en oikein tiennyt, miten minun tulisi suhtautua talveen sitten, kun se lopulta alkaisi. Olin lukenut netistä whippeteistä, jotka painuivat talviunille jo pimeän ajan alettua ja tulivat esiin untuvapeittojensa alta vain pakon sanelemana tai kevätkauden alettua. Kaiken huipuksi katsoin syksyllä YouTubesta amerikkalaisen rotuesittelyn, jossa kehoitettiin opettamaan niin italianvinttikoirat kuin whippetitkin käymään hiekkalaatikolla sateen tai kylmien ilmojen yllättäessä ja samoihin aikoihin seurasin huolestuneena, miten Instagramkin alkoi täyttymään kuvista, joissa whippeteistä ei näkynyt peiton alta kuin satunnainen koipi tai pieni musta nenänpää.

Minulla on teille kuitenkin uutinen. Vaikka toisaalta ajatus siitä, ettei whippet tarvitsisi talvisin ulkoilutusta, kutkuttikin minua, niin oikeastaan selvisi, että whippet onkin vain ihan tavallinen koira, joka sekin nauttii ulkoilusta – myös talvisin. Tietysti sillä edellytyksellä, että sen ulkoiluttaja on riittävän nokkela ymmärtääkseen, että otukselle tulee tarjota riittävästi lämmikettä, jota pienellä rasvaprosentilla varustetulla nakupetterillä ei juurikaan omasta takaa ole.

012016002

En tietenkään halua viisastella. Ymmärrän, jos väität, että eläkeikää lähentelevä puikkonokkasi on äärimmäisen mukavuudenhaluinen ja on ryhtynyt vanhemmiten palelemaan entistäkin enemmän, mutta uskon silti, että kylmien säiden ulkoilut ovat pitkälti myös asennekysymyksiä.

Tyhmä ei pidä olla, enkä aio lähettää yllätyslahjaa niille lukijoille, jotka ilmoittavat kommenttikentässä lenkkeilevänsä myös -30 asteen pakkasessa whippettinsä kanssa.
Lisäksi väitän ymmärtäväni myös niitä henkilöitä, jotka eivät lenkkeile mittarin lähennellessä -15 astetta.

Veikkaan silti vahvasti, että asenteet – kumpaan suuntaan tahansa – vaikuttavat kaikkein eniten koiraan, ja jos omistaja sattuu olemaan arktisemman kelin ystävä, tuskin kaikkeen mielellään osallistuvalla whippetilläkään on mitään jäärallia tai metsälenkkiä vastaan – kunhan se on sopivasti topattu ja sillä on mahdollisuus pysyä liikkeessä.

Älä säikähdä – minulla ei ole henkilökohtaisia kaunoja niitäkään henkilöitä kohtaan, jotka jäävät koiran mukavuudenhalun varjolla kotiin heti, kun syksy yllättää. Mukautuvana koirana whippet on varmasti tyytyväinen monenlaisissa tilanteissa niin kauan, kun sen vatsa on täynnä ja sen pepun alla on jotain pehmeää – ja myönnän itsekin, että ikuisena vilukissana en pompi ilosta, kun pakkanen puree poskipäitä ja hanki narskuu kenkien alla.

012016003

Aihe taisi nyt pahemman kerran riistäytä raiteilta, vai mitä? Se, mistä minä oikeastaan halusin kirjoittaa alunperin, oli, että katsokaa nyt tuota eläintä tuossa yllä olevassa kuvassa. Eikö olekin ylväs?

Se on meidän ikioma Olministeri kesällä ostamassani toppatakissa, johon se on viimein kasvanut. Tässä kuvassa toppatakin alla on myös fleecepusero, sillä kuvanottohetkellä ulkona oli hieman enemmän pakkasta.

Kiersimme pakkasesta huolimatta reilun mittaisen viikonloppulenkin, eikä kukaan meistä palellut ollenkaan. Kun pääsimme takaisin kotiin, kepo kehui, miten hienolta ravihevoselta Olmi näyttikään omassa hevosloimessaan.

11872199_10208355518395076_5041412933012007172_o

Tämä yllä oleva kuva on otettu vieläkin arktisemmissa olosuhteissa. Olmilla on päällään haalari, joka suojaa lähes koko koiran ja on sisävuoreltaan paksua teddyvillaa. Haalari ei suojaa kaulaa, joten Olmilla on kaulassaan kauluri, jonka voi tarvittaessa vetää korvienkin suojaksi.

Kuvanottohetkellä en vielä tiennyt, että nykytalvetkin voivat kestää yli kolme päivää, joten en ollut ostanut Olmille ollenkaan tossuja. Asia korjattiin kuitenkin pian, ja nykyisin Olmi lenkkeilee kovemmilla pakkasilla tossut jalassa – myös varpaiden sisäpinnoilla olevat leikkausarvet kiittävät, sillä kovemmissa pakkasissa suojaamattomina ne alkavat helposti punoittamaan tai jopa vuotamaan verta.

1389097_1650547075162965_238311041_n

Viimeisin, muttei vähäisin, kombo on teddyvuorihaalari hupulla ja tossuilla. Yllä olevassa kuvassa ei tossuja vielä olekaan, mutta kuten jo kerroin, sittemmin tossut hankittuani en ole niistä herkästi luopunutkaan. Toistaiseksi Olmilla on aivan tavalliset, matalavartiset tarrakiinnitteiset tossut, mutta aikomuksenani on hankkia sille vielä korkeavartiset kahdella tarrakiinnityksellä toimivat jalkineet.

Tähän saakka Olmi on lähtenyt joka kerta mielellään mukaan lenkille – eikä sitä koskaan ole jouduttu patistamaan. Se käy aamu- ja iltalenkkien välissä vieläpä ”alasti” takapihalla pissalla aina varhain aamulla, ruokintojen jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa, eikä ole moksiskaan säästä, oli se mitä hyvänsä. Oikeastaan ainoa sää mitä Olmi inhoaa, on vesisade, mikä ainakin sen pikkupentuaikoina aiheutti sen, että se juoksi ruuan päälle tarpeilleen katettuun patioomme…

Olmin vaatevarastoon kuuluu fleecepuseron, ”hevosloimen” ja ”pilkkihaalarin” lisäksi myös hieno tumman punainen sadetakki ja hienostuneempiin tilaisuuksiin tarkoitettu kaupunkitakki, jotka esittelen vielä joku toinen kerta. Lisäksi sille on hauska hiippapipo, jota se ei arvosta ollenkaan.

olmihassusti004

Kaiken kaikkiaan talvi tuoreena whippetin omistajana ei ole ollut ollenkaan niin hullunkurinen, ylitsepääsemätön tai raskas, kun olin pelännyt viivytellessäni whippetin hankintaa 10 vuoden ajan. Koiran jatkuva pukeminen ja riisuminen on toisaalta työlästä, mutta kun koira on yhteistyöhaluinen ja kiltti, hevosloimien ja pilkkihaalareiden räpeltäminen koiran ylle käy vaikkapa yhteisestä halituokiosta.

Lisäksi vaikuttaisi siltä, että untuvapeiton syövereissä koko talven ajan majailevat whippetit ovat samanlainen myytti kuin Instagramissa hashtagilla ”#breakfast” leviävät kuvat tuoreesta kahvista ja croisanteista valkoisissa lakanoissa. Kuka nyt oikeasti murustelisi croisantteja puhtaille lakanoille tai jaksaisi maata untuvapeiton alla tekemättä mitään kokonaisen talvikauden? Ei ainakaan Olmi, joka ei edes viihdy peiton alla, vaan makoilee mieluusti ketarat ojossa sohvalla ja ottaa kaiken irti elämästään, tarjosi se sitten rauhallisia lepohetkiä tai vilkkaita luontoretkiä pakkasessa.

Olmin iltajumppa – ja ensimmäinen erävoitto

Koiran iltajumppa

Saimme osteopaatilta lokakuun alussa merkillisen vinkin Olmin hyvinvoinnin ylläpitoa varten: metsään fleksin ja Y-valjaiden kanssa.

Into ja Elna, sekä vähitellen myös Olmi ovat jo aiemmin tottuneet ulkoilemaan metsässä lukuisia kertoja viikossa, elleivät jopa päivittäin, mutta uusina elementteinä kuvioihin tuli nyt myös uudenlaiset varusteet – ja ohjeistus. Ei ravia, laukkaa tai loikkia.

Ohjeena oli harjoittaa Olmin lihaksia, motoriikkaa sekä aivojen ja takapään välistä yhteyttä pehmeäpohjaisessa metsämaastossa siten, että koiran kulku pysyy tasaisena. Minua pyydettiin kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen, että koira ei loiki ja poukkoile, vaan etenee tassujaan yksittäin nostellen ja siirrellen sen verran hitaassa vauhdissa, että tassujen liikuttelu yksittäin ylipäätään on mahdollista. Avainasemassa on maasto, joka laittaa koiran nostelemaan tassujaan.

Metsälenkki

Tämän kaltainen harjoittelu lisää toivottavasti myös koiran tietoisuutta takapäästään – aika moni koira luulee olevansa vain etutassut, rinta ja pää, eikä Olmikaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Fleksin tehtävä on tässä tapauksessa tarjota koiralle helposti kontrolloitava liikkumisen vapaus, ja valjaat takaavat sen, ettei koira rasitu ainakaan varusteiden vuoksi. Lisäksi valjaat on muutenkin tähän väliin hyvä vaihtoehto, kun kropan parantumista halutaan tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Koiran jumpparata

Kuten aiemmin kirjoitinkin, olemme pyrkineet käymään päivittäin jumppailemassa Olmin kanssa. Ehdimme tekemään sen arkisin työpäiväni jälkeen juuri ennen, kuin aurinko laskee.

Toisinaan viihdymme luonnon omalla jumpparadalla useita kymmeniä minuutteja, toisinaan käymme tekemässä vain pikaisen perusjumpan. Pidän 30 minuuttia metsäratajumppaa ehdottomana maksimina, sillä vaikeakulkuisen maaston haasteita nuorelle koiralle ei tule aliarvioida. Jumppa tapahtuu kaiken aikaa koiran ehdoilla, ja vieraan silmin se saattaa näyttää aivan tavalliselta käyskentelyltä, ellei jopa eteenpäin matelulta.

En ole potenut huonoa omatuntoa niistäkään päivistä, kun jumppailut jää väliin ja Olmi joutuu tyytymään pieneen peruslenkkiin, sillä uskon, että kaikessa harjoittelussa myös lepo on avainasemassa kehittymisen kannalta.

Koiran jumpparata

Ja kehittymistä on kuin onkin jo tapahtunut! Vaikka koiran askellus sisätiloissa on vielä toisinaan edelleen hyvin laahaavaa, se kantaa itseään kaikin tavoin ryhdikkäämmin kuin aiemmin.
Minusta tuntuu, että jo pelkästään sen oleminen on nyt löytänyt jonkinlaisen tasapainon: se on kotona osallistuvainen, mutta ei kuitenkaan äärirasittava hulivili.

Lihaksiston lisäksi yhdessä vietetyt jumppahetket ovat myös vahvistaneet keskinäistä suhdettamme. Vaikka ilta-aikatauluni yksittäisten koirien erityyppisten liikkumistarpeiden myötä saattaa kuulostaa ulospäin melkoiselta rumbalta, en osaa suhtautua Olmin kanssa vietettyyn aikaan pelkästään suorituksena. Se on minulle myös tapa rentoutua työpäivän jälkeen, nauttia luonnosta ja viettää laadukasta aikaa koirani kanssa kahden.

Ketterä koira

Vaikka yhteiset iltahetkemme koostuvatkin pääosin hyvin yksinkertaisesta etenemisestä melko haastavissakin maastoissa, en ole malttanut olla palkitsematta Olmia erilaisesta omaehtoisesta kiipeilystä ja tasapainoittelusta.

Niinpä siitä onkin kehittynyt ketterä liikkuja, joka tiedostaa takapäänsäkin paitsi maastossa, myös kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen päällä.

Tasapainottelua

Se on oppinut tasapainottelemaan ensiksi suurien kivien päällä: seisomaan niillä, istumaan niillä, makaamaan niillä ja näyttämään orava-asentoaan. Sitten se on tehnyt samaa pienempien kivien ja kantojen päällä, ja nykyisin se osaa asetella tassunsa jopa siten, että se voi tasapainoitella pienen pajupuun tai koivun kannolla niin, että se pysyy aloillaan liikkumatta, vaikka kaikki tassut vain juuri ja juuri mahtuisivat käytettävissä olevalle pinta-alalle. Melkoinen taituri siis!

Olmin kehitys tasapainottelun suhteen on ollut niin nopeaa, että olen itsekin yllättynyt siitä. Lisäksi se, miten nopeasti se oppii uusia temppuja ja miten spontaanisti se tarjoaa erilaisia toimintamalleja ilahduttaa minua suuresti.

Tasapainottelua

Viime viikonloppuna Olmi pääsi yllättämään jopa Elnan, joka pahaa aavistamattomana haastoi Olmin tuttuun, jopa provosoivaan tapaansa hippasille sänkipellolla. Usein näillä kekkereillä tavanomaista on Elnan löyhä juoksutyyli, jolla se valaa uskoa siitä, että vastapuolella on selvästi mahdollisuus tavoittaa se. Sitten, kun toinen koira innostuu leikkiin, Elna osoittaa todellisen nopeutensa ja tiputtaa haastajansa silmän räpäyksessä aivan kuten maantiekiitäjä: MIIT MIIT!

Elna oli tälläkin kertaa jo aivan varma voitostaan, kunnes se hidasti tahtiaan katsoakseen taakseen. Yllätys oli melkoinen, sillä Olmi juoksi jo aivan sen kintereillä, ja sai kirittyä puuttuneen välimatkan Elnan vilkaistessa sitä.

Asetelma vaihtui heti, ja Olmi kurvasi Elnan ohi. Elna antoi kaikkensa, kiristi tahtiaan ja juoksi sen, minkä paimenena pystyi, mutta totta puhuakseni sillä ei enää ollut pienintäkään mahdollisuutta tavoittaa jo kaukana edessä juoksevaa Olmia.

Auringon laskiessa

Tottakai on loogista, että vinttikoira juoksee paimenen ohi. En vain olisi arvannut, että se päivä koittaa näin nopeasti, kun otetaan huomioon Olmin vaikea alku!

Tämä on ehdottomasti yksi selkeistä erävoitoistamme tämän vuoden aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen – on mahtavaa, että silmin nähtävää kehitystä on viimein tapahtunut!