Pähkinänkuoressa

Odotus

Viime aikoina olen kertonut aika paljon siitä, kuinka meidän laumaamme muuttaa pian uusi jäsen. Arkemme on ollut aika pentuhuuruista (ensin räjäytin mikropuuron ja sitten kaadoin mehukeittoa lattialle – jostain syystä kärsin keskittymisvaikeuksista), mutta paljon muutakin on tapahtunut viimeisimpien viikkojen aikana.

Kerron koiranpentuun liittymättömistä tapahtumista nyt nopeasti pähkinänkuoressa, koska nyt eletään jo sellaista aikaa koiranpennun odottamisvaiheessa, että aivoni eivät oikein pysty tuottamaan sisältöä, joka ei liittyisi koiranpentuun.

Ihan ensiksi haluaisin tietysti kertoa jotain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa nimenomaan niistä asioista, jotka eivät liity koiranpentuun, kerron, että eksyimme taannoin Inton ja Elnan, sekä ystäviemme Riikan ja Furin kanssa metsään. Kului noin kolme tuntia ja 11 kilometria, kunnes palasimme pilkkopimeästä metsästä takaisin autoille puolenyön tietämillä. Onneksi löysimme perille – olisi ollut hirveää, jos olisin joutunut peruuttamaan koiranpennun hankinnan vain siksi, että en löydä metsästä takaisin kotiin!

Seuraavaksi haluaisin kertoa pian kotiutuvasta koirapennusta, mutta koska lupasin kertoa niistä asioista, jotka eivät liity pentuun, kerron, että Into juhli hiljattain 7-vuotissyntymäpäiviään. Juhlistimme Intoa paistamalla makkaraa metsän siimeksessä, järven rannalla, mutta tällä kertaa pysyttelimme tuttujen polkujen äärellä, emmekä hukanneet itseämme metsään.

17052015_9101_960px

Haluaisin vieläkin kirjoittaa vain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa muista asioista, mainittakoon, että toissa viikonloppuna saimme yökyläläisiä, kun naapurustossa asuva Ilo (ylhäällä, kuvassa!) piipahti meille lauantai-aamuna ja viipyi sunnuntaiaamuun saakka. Saimme iloksemme myös samassa perheessä majailevan kanin, joka vietti meillä yhden yön sijasta seitsemän yötä.

Oli hauska katsoa, kuinka Ilo ja Elna hakivat vuoron perään toinen toistaan parempia pehmoleluja olohuoneen lattialle, ja aina kun toinen esitteli toiselle aarettaan, toinen lähti hakemaan vieläkin hienompaa ja parempaa lelua lelukopasta makuuhuoneesta. Ilo on korkeassa asemassa omassa laumassaan ja vanhempi kuin Into tai Elna – mutta kotonamme hän on vieraana, joten narttujen väliselle lelumittelölle ei meinannut tulla loppua. Kun Ilo sunnuntaina lähti, me aloimme siivoamaan pehmoleluja olohuoneen lattialta, keittiön lattialta, eteisen lattialta, makuuhuoneesta ja jopa kylpyhuoneesta ja vessasta. Löysimme samalla sellaisia koiranleluja, joiden olemassaoloa emme olleet edes muistaneet!

Muistutus itselleni: käy läpi koirien lelulaatikko ja lahjoita eteenpäin lelut, jotka eivät ole käytössä (tai joiden olemassaoloa edes Elna ei muista).

Minun tekisi vielä nopeasti mieli kertoa hieman tiedätte-kyllä-mistä, mutta taidan säästää ne jutut seuraavaan kertaan. Tällä kertaa ideana oli ainoastaan todistaa, että koirani ovat kärsineet paljon muustakin, kuin hajamielisestä omistajastaan. Myös punkeista (unohdinko mainita punkit?), pilkkopimeässä taitetuista metsälenkeistä sekä sellaisista grillimakkaroista, jotka eivät päätyneet koirien suihin.

Pentuhuuruissa

Lenkillä

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että olen vielä järjissäni toukokuun lähestyessä loppuaan. Koiranpennun hankinta on ollut alusta asti yhtä jännitysnäytelmää, ja voin kertoa, ettei se helpota loppua kohden. Koiranpentumme kotiutumiseen on kaksi viikkoa aikaa ja minä hyppelen kuin tulisilla hiilillä.

Intokin on huomannut sen. Eilen se ryhtyi sammutuspuuhiin ja kusaisi nilkalleni, ihan varmaankin vain kertoakseen, että perkele nyt nainen. Siinä on kyllä koira, joka aistii kaikki mielialani ja osaa useimmiten aina vastata niihin masentavalla kannanotolla. Ei millään pahalla Into, mutta toisinaan olet ilonpilaaja.

Muutama vuosi sitten meillä oli Elnan kanssa loputon mittelö siitä, kumpi meistä on akka talossa ja kumpi meistä sanoo viimeisen sanan. Nykyisin elämme miellyttävässä symbioosissa, mutta Intolle on jostain syystä tullut tarve muistutella minua aina silloin tällöin siitä, kuka on äijä talossa.

En halua ottaa kantaa johtajuusteoriaan, sen olemassaoloon tai puutteeseen, mutta jostain syystä silloin, kuin kepo on paikalla, Inton pään päällä on havaittavissa pieni sädekehä, mutta silloin, kun olemme koiran kanssa kahden ja minusta on aistittavissa henkistä epätasapainoa, se tuntuu keskittävän energiansa asioihin, kuten ”en voi reagoida kutsuhuutoosi, näethän läpyskät korvakäytävieni päällä” tai esimerkiksi ”hups, en tajunnut, että se oli jalkasi eikä puunrunko” mikä on mielenkiintoinen erehdys eläimeltä, jonka nenässä on satakertainen määrä hajusoluja ihmisen nenään verrattuna ja joka pystyy paitsi havaitsemaan lukemattoman määrän hajuja, myös erottamaan ja muistamaan ne toisistaan. Joten Into, väitän, ettei sokeakaan koira erehtyisi siitä, olenko minä koivu vai en.

Retkellä koirien kanssa

Suurimman osan ajasta elämme rakkaan noutajani kanssa hyvässä yhteissävelessä – sellaisessa, mitä seitsemän yhdessä jaettua vuotta mahdollistaakaan, mutta aina silloin tällöin, kun mielentilani tai tasapainoni järkkyy (mihin tahansa suuntaan), huomaan, että ensimmäisenä se vaikuttaa koiriin. Jos joku luuli, että koirat onnistuvat piristämään huonoa päivää, hän todennäköisesti erehtyy. Useimmiten koirat reagoivat huonoon päivään tekemällä siitä vieläkin huonomman – satukirjojen Lassiet on siis täyttä puppua ja niihin on turha nojautua koiran hankinnasta haaveillessa, heh.

Kyllähän koirat useimmiten piristävätkin. Niiden iloinen naama ja heiluva häntä parantaa varmasti mielialaa ihan merkittävästi, mutta lähdepä lenkille tai treeneihin huonon päivän päätteeksi ja huomaat, että koirat harvoin tekevät täydellisiä suorituksia vain sääliessään tai yrittäessään piristää omistajiaan. Useimmiten huono mieliala heijastuu koiraan ja sen käyttäytymiseen, eivätkä ainakaan omat koirani tunne sääliä, jos olen maannut kolme päivää flunssassa ja lähden lenkille kuin zombie. Sillä hetkellä kun naapuruston pahamaineisin räyhänhenki pärähtää näköpiiriin, vaihdan mielummin suuntaa kuin kokeilen, aistivatko koirat oman sen hetkisen heikkouteni ja ottavat ohjat käsiinsä, vai kipittävätkö ne mielummin säälien perässäni voivotellen huonoa terveydentilaani. Toki on olemassa myös sellaisia hetkiä, kun kotiin tullessa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen ja otsa rypyssä aloitettu iltalenkki päättyy ihan täydelliseen onnen tunteeseen, kun koiran kanssa jaettu aika on mitä saumattominta yhteistyötä upean luonnon keskellä. En kiellä!

* * * * *

Yhtä kaikki. Nyt kun on jännitetty rotua, narttua, yhdistelmän toimivuutta, juoksujen alkamista, omaan kalenteriini sopivaa astutus- ja synnytysajankohtaa, astutuksen onnistumista, synnytyksen onnistumista, pentujen lukumäärää ja sukupuolia sekä sitä, riittääkö yksi pennuista meille, luulisi jo olevan jännitetty riittämiin. Inton mielestä ainakin. Vaan ei!

Jännitys ei ole vielä ohi. Tällä hetkellä jännitämme sitä, onko meidän suosikkipennullamme yksi vai kaksi kivestä (tällä hetkellä yksi, mutta toivottavasti pian kaksi) ja sitä, onko sellaisilla ominaisuuksilla loppuviimein ollenkaan väliä koiranpennun valinnan suhteen, jos on sattunut juuri hiljattain pentulaatikossa rakastumaan Suureen Persoonaan.

Olen joskus kuullut puhuttavan siitä, että koirien ikäerona on hyvä pitää arviolta pari vuotta. Nyt olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä ohjenuore viittaa lähinnä mielenterveyden ylläpitoon, eikä niinkään seikkoihin, jotka voisivat vaikuttaa koirien keskinäiseen suhteeseen tai muuhun hölynpölyyn. Voi pentule!

Onnellinen arki

Onnellinen arki

Minulla ja rakkailla lemmikeilläni on toisinaan hiukan eriävä käsitys onnellisesta arjesta. Minäkin rakastan luonnossa liikkumista, mutta elämässäni tärkeimpää roolia eivät näyttele haisevat mutaojat tai epämääräisen olennon jätökset pellon reunassa.

Ymmärrän kyllä, että sellaiset hullutukset kuuluvat koiran elämään, enkä minä ole mikään määrittelemään sitä, onko väärin vai oikein, jos joku haluaa kahlata mutaojassa nautiskellen. Se minua hiukan harmittaa, jos joku haluaa hajustaa turkkinsa epämääräisen olennon jätöksillä ja nauttia sitten samasta arjesta kanssani saman katon alla, mutta yleensä huomaan tällaisien asioiden tapahtuvan niin auttamattoman myöhään että minun on turha enää valittaa, kun vahinko on jo päässyt tapahtumaan.

Omasta mielestäni hyvä onnellisen arjen kompromissi on, että eläin saa nauttia uudesta hajusteestaan sen uutuuden viehätyksen ajan, joka minun mittapuullani kestää pellon reunasta kylpyhuoneen ovelle saakka. Sitten alamme määrätietoisesti toteuttamaan minun näkemystäni onnellisesta arjesta, ja ihan ensiksi siihen liittyy koirashampoo.

Onnellinen arki

Onneksi elämässämme on myös paljon asioita, joista olemme samaa mieltä. Vaikka meitä ei olekaan näkynyt tämän vuoden aikana treenikentillä tai -metsissä, meillä on yhteisiä harrastuksia, joista nautimme. Mikä parasta, näihin harrastuksiin ei tarvitse ladata odotuksia, paineita tai aikatauluja, eikä kukaan määrittele, onko toinen meistä oikeassa vireessä tai asennossa.

Kevään korvilla viikko-ohjelmaamme on jälleen ilmaantunut hölkkä- ja juoksulenkit koirien kanssa. Erityisesti kepo on tällä saralla oikein aktiivinen, ja ottaa toisinaan jopa molemmat koirat mukaan lenkille, vaikka täytyy kyllä myöntää, että näistä kahdesta Elna on enemmän juoksijatyyppiä. Inton on hankala löytää oikeaa vauhtia ja oikeita lihaksia kevyen ja tasaisen ravin toteuttamiseen ja se mielummin tökkäisi kuononsa joka kolmanteen vastaan tulevaan ruohotupsuun, kuin etenisi tasaisesti nenänsä osoittamaan suuntaan (siis muualle kuin ruohotupsuun).

Lenkillä

Elna on lenkkiseurana oikein fiksu koira, sillä se liitää kevyesti lenkkikaverinsa rinnalla ja hieman ennen risteyksiä ja tienhaaroja se hidastaa vauhtiaan ja hakee vinkkiä ulkoiluttajaltaan, eikä suinkaan ryntäile paniikinomaisesti kaikkiin mahdollisiin ilman suuntiin (niin kuin joku toinen meillä asuva koira saattaa tehdä).

Usein me molemmat kieltämättä suosimme Elnaa vauhdikkaampien lenkkien seuralaisena, mutta juuri se mahdollistaakin keväästä ja jokaisesta vastaan tulevasta ruohotupsusta nauttimisen Inton kanssa kahdestaan. Olen koiramäärästä riippumatta arvostanut aina yksilöllistä aikaa koiran kanssa, ja mielestäni koiramäärä on vielä silloin kohtuullisissa lukemissa, kun koirakohtaista aikaa on vielä mahdollista, vaivatonta ja mukavaa viettää.

Vaikka erityisesti viikonloppuaamut on mielekästä aloittaa reippaalla hölkällä kumman tahansa karvakaverin kanssa, nautimme yhteisistä reippailuhetkistä myös arkiaamuisin. Lisäksi meillä on muitakin yhteisiä harrastuksia, jotka aiheuttavat onnellisia huokauksia nelijalkaisissa.

Onnellinen koira, onnellinen arki

Viimeisin niistä on hiukan kyseenalainen, mutta myönnän, että jostain syystä aivoistani on aina tullut sitä löyhemmät, mitä enemmän yhteisiä vuosia minulla ja kullakin koirallani on takana. Tarkoitan siis, että toisinaan koirat saavat iän mukanaan tuomia etuoikeuksia. Eräänlaisia vuosibonuksia. Esimerkiksi Remun suuri etuoikeus oli, ettei se juuri koskaan käyttänyt talutushihnaa ulkoillessaan, vaan kävi kävelyillä ilman remmiä omaa tahtiaan tienreunassa edeten.

Ihmisläheisen, herkän ja huomiota rakastavan Elnan etuoikeus ja yhteinen harrastuksemme on nykyisin myöhään iltaisin ja toisinaan myös aamuisin sängyllä köllöttely. Olen aina suhtautunut hiukan ristiriitaisesti siihen, saako koira tulla sänkyyn (tai edes sohvalle), sillä toisaalta se on ajatuksena viehättävä, mutta toisaalta juuri sen vastakohta.

Lähtökohtaisesti koirat eivät ole meillä viettäneet aikaansa sängyllä tai sohvalla, eikä niillä ole ollut lupaa moiseen, mutta kuten sanoin, jostain syystä aivoni löystyvät yhteisien vuosien myötä ja olemme ilta-aikaan kutsuneet Elnan köllöttelemään seuraksemme sänkyyn. Intoa ei moinen taida harmittaa, sillä se viihtyy valtavan taljansa kanssa oikein hyvin lattian rajassa – mieluusti jopa ulko-oven edessä, sillä sen turkki on todella paksu ja ilmeisen lämmin – mutta viime aikoina olen pistänyt merkille, että televisiota tuijottaessani saatan kuin huomaamattani pyytää Inton viereeni sohvalle, jolloin me molemmat olemme saaneet nauttia antaumuksellisesta röhnötyksestä, mikä on valehtelematta meidän molempien yksi ehdottomista suosikkiharrastuksista.

Nykyisin tiedän, että aktiivinen harrastusrintama ei välttämättä ole avain koiran onnelliseen elämään, eikä varsinkaan takaa sitä etenkään sen perusteella, mitä olen treenikentillä ja sen ulkopuolella nähnyt. Minusta tuntuu, että läsnäolo sekä ennen kaikkea tasapainoinen arki luovat koiralle sen ympäristön, jossa se viihtyy. Ja silloin, kun kaikki viihtyvät, on helppoa luoda yhdessä onnellinen arki. Sillä niinhän se on, että onnellinen arki luo onnellisen koiran, ja onnellinen koira luo onnellisen arjen.