Koiruuksien aika ei ole ohi

Koiruuksien aika ei ole ohi

Elomme osana jännitysnäytelmää ei suinkaan ole rajoittunut vain koiranpennun odottamiseen. Draaman kaari toteutui viimeistään silloin, kun sunnuntaina tulimme ruuanhakureissulta ja ajoimme taloyhtiön parkkipaikalle huomaten, että asuntomme takaovi lepatti tuulen mukana apposen ammollaan.

Olemme muuttaneet rivitaloon puolitoista vuotta sitten, emmekä ole nähneet tarvetta pihamme aitaamiselle. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtämään, miksi koiraperheiden pihat useimmiten ovat aidattuja.

Riensimme avonaisesta takaovesta kotiimme sisälle. Kutsuin koiria topakasti jo ennen sisälle taloon ehtimistä, mutta päästessäni sisälle vastassa oli vain punaturkkinen kulta-Into, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Jep. Ei sitten missään.

Ruokatoimitus sisälle ja koiranhakuhommiin. Kepo lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen.

Yritin jotenkin hirveän ovelasti miettiä, minne Elna suuntaisi lähtiessään seikkailuun rivitalolähiöön ja näin ollen mistä suunnasta minun pitäisi aloittaa koiran etsinnät. Jos olisin Elna ja kävelisin avonaisesta ovesta ulos muina miehinä, lähtisinkö pellolle juoksemaan, haahuilisinko tutun koirankouluttajan oven taakse vai lähtisinkö kenties metsään jahtamaan peuroja. Hajusta päätellen kukaan lähitalojen naapureista ei ainakaan grillannut, mikä oli grilliruokien kannalta hyvä asia, mutta saattoi tietenkin hidastaa koiran löytymistä.

Lähdin taloyhtiön parkkipaikalta oikealle ja huhuilin koiraa. Jatkoin kävelemistä tutun koirankouluttajan kotia kohti, koska sitä reittiä pääsisin myös pellon reunaan. Yhtäkkiä erään pihan kulmalta nousi tutun näköinen pää hörökorvineen. Kutsuin koiraani vielä hieman kuuluvammin, ja pihan nurkalta kurkannut pystykorvainen hahmo säntäsi tien yli suoraan luokseni tehden sitten vasikkamaisia iloloikkia ympärilläni.

Selkeästi pihatöiden kimpussa olleet Elnan uudet ystävät, vanhempi rouvashenkilö lapsineen tai lapsenlapsineen, tulivat pihan kulmalle seuraamaan iloista jälleen näkemistämme. Otin muutaman askeleen lähemmäksi kohti rouvaa ja mainitsin karkulaisen löytyneen. Kiitos ja anteeksi, totesin. Rouva vaikutti sekä yllättyneeltä, että huvittuneelta. Koira oli kuulemma täysin vieras ja ennen näkemätön, mutta niin tuttavallinen.

– Oliko se ollut pitkäänkin teidän seurananne?
– No on se tässä jonkun tovin jo viihtynyt.

Vai niin Elna.

Kotiin kävellessämme Elnan koko peppu heilui puolelta toiselle iloisesti viuhuvan hännän rytmittämänä. Hilpeä pepun heilutus ja koiran tuikkivat silmät saivat minut tuntemaan, että se oli loppuviimein ihan tyytyväinen päästessään takaisin kotiin, vaikka se oli alun alkaen sieltä lähtenytkin. Kotiin tultuaan Elna tervehti Intoa iloisesti, vaikka minun näkemykseni mukaan Into vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään. Sitten karkulainen joi kielitolkulla vettä, mistä päättelin, että sen uudet ystävät olivat lahjoneet sitä joillain sellaisilla herkuilla, mitkä eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu koirille.

On hauskaa ajatella (että Elna on elossa ja), että kun takaovi on lepattanut auki, Elna on lähtenyt tavanomaisella päättäväisyydellään itsekseen iltapäiväkävelylle ja toisinaan niin tulta ja tappuraa oleva tollerini onkin loppu viimein kokenut velvollisuudekseen jäädä kotiin odottamaan paluutamme – vaikka ulkona on varmasti ollut tuhansia ihanan hajuisia ruohotupsuja, jotka hiljaa kuiskivat punaturkkini nimeä. Into on ollut koko kevään niin vahvasti hajujen vietävissä, että ihmettelen suuresti, ettemme törmänneet siihen jo parkkipaikan kulmalla tai kävelytien reunalla.

Into ansaitsisi kunniamerkin lojaalista toiminnastaan. Voin vain kuvitella sen ilmeen, kun se on katsonut Elnan lähtevän. Joko se on ajatellut Disney -elokuvista tutulla lempeydellä, että ”tuo se ei koskaan opi” ja pudistellut päätään, tai sitten se on vain todennut, että ”voi paska” ja mennyt koppaansa odottamaan maailmanloppua. Toki yksi skenaario on sekin, että se on vain nukkunut kopassaan niin sikeästi, että se ei ole huomanut tilaisuutensa koittaneen.

Koska Into ei ole koskaan erityisemmin arvostanut kunniamerkkejä tai muitakaan pahalta maistuvia tai hankalasti syötäviä esineitä, tarjosimme sille kananugetteja. Niitä se on aina pitänyt arvossaan. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Elnakin sai pari kananugettia – ihan vain siitä ilosta, että se selvisi ehjänä kotiin. Hyvä meidän joukkue!

Nyt pihakin on aidattu.

Unelma

Unelmista totta

Elettiin 2000 -luvun alkupuolta, kun äitini työkaveri astui ensikertaa sisälle eteiseen koiransa kanssa. Kohteliaan oloinen, sievä ja hötkyilemätön koira teki minuun suuren vaikutuksen ja sen hillitty, arvokas olemus oli jotain sellaista, mikä piirtyi vahvasti 11-vuotiaan koiratytön mieleen. Rehellisesti sanottuna, en ollut koskaan nähnyt kauniimpaa koiraa – eikä sellaista ole tullut myöhemminkään vastaan, vaikka miltein jokaisessa koirarodussa on lukuisiakin minua miellyttäviä piirteitä.

Koirasta tuli unelmieni sitten kun -rotu, jotain sellaista, mitä on mahdotonta saavuttaa, mutta josta voi unelmoida loputtomiin. Rodun ominaisuudet ja taipumukset eivät vastanneet niitä ominaisuuksia, joita koiralta hain, joten rotuun tarkemmin tutustuminen ei ollut pitkään aikaan ajankohtaista. Roturyhmä oli ominaisuuksiltaan täysi vastakohta kasiryhmän koirille, joihin olin tottunut ensimmäisten koirieni myötä.

Alun alkaen isäni oli halunnut perheeseemme spanielin, sillä runsaat kymmenen vuotta aiemmin cockerspanieli oli valinnut isäni. Se oli hypännyt koiratarhalta auton etupenkille ja pysynyt siinä niin sitkeästi, että isäni oli joutunut ottamaan sen mukaansa. Niinpä oli luonnollista, että lapsuudenkodissani ensimmäinen ja vielä toinenkin koirani oli cockerspanieli. Pysyttelin kasiryhmän koirissa vielä novascotiannoutajankin myötä, mutta vuonna 2009 otin varovaisen askeleen kohti tuntematonta – kohti haavekuvieni koiraa.

Nikin kuoleman jälkeen ajoin Nummelaan, tutustuin minua valtavasti kiehtovaan roturyhmään ja pääsin yhteyksiin kasvattajan kanssa. Vaan sitten törmäsin Elnaan, ja rasavilli raitapaita sai unelmani hautautumaan – mutta vain hetkittäin, sillä jatkoin ahkerasti harrastajien keskustelufoorumilla pyörimistä ja pidin itseni ajantasalla siitä, mistä kulloinkin puhutaan.

Armeijan jälkeen ymmärsin jotenkin harvinaisen selkeästi kuka minä olen, ja mitä minä tahdon. Mitä elämältäni haluan niin työelämässä kuin muutenkin, ja miten minun pitäisi toimia tehdäkseni unelmistani totta, eikä vain haaveillakseni niistä. Ryhdyin rakentamaan sitä elämää, jota haluan elää, ja siihen elämään kuului myös tietynrotuinen koira, jonka puolesta otin aimoharppauksen eteenpäin.

Loppujen lopuksi istuin erään kasvattajan keittiössä ihastellen pentuja ja keskustellen rodusta ja kasvatustyöstä yleisesti. Jaoimme selkeästi samanlaisen ajatus- ja arvomaailman koirien pidosta ja kasvatuksesta, mutta koska heti armeijasta kotiuduttuani taloudellinen tilanteeni oli tiukka, jäin odottamaan seuraavia astutus-suunnitelmia.

Unelmien Koira

Olin tehnyt päätökseni. Tutustuin vielä toiseen hyvältä vaikuttavaan kasvattajaan ja näytti vahvasti siltä, että kesä 2014 tultaisiin muistamaan onnellisena pentukesänä. Meille muuttaisi koiranpentu heti, kun jompi kumpi kahdesta minua kiinnostavasta nartusta astutettaisiin onnistuneesti. Saisin silmiä hivelevän kauniin koiran, samanlaisen, kuin äitini työkaverilla oli ollut. Sellaisen, jonka suuret sielukkaat silmät olivat kymmenen vuotta aiemmin tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen pienessä ja hämärässä eteisessä.

Mikä parasta, myös moni ystäväni oli tuohon aikaan hankkinut tai hankkimassa koiranpentua. Tuntui hyvältä ajatella, että pentuni saisi leikkiä saman ikäisten ja kokoisten lajitovereidensa kanssa, ja opetella koirien kieltä koko pitkän ja huolettoman kesän niin omassa neljän koiran laumassamme, kuin sen ulkopuolellakin ystävieni koirien parissa.

Koiranpentu

Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Loppujen lopuksi taloudellinen tilanteenikin oli äärimmäisen huono koiranpennun hankintaa ajatellen, ja koko tilanne oli masentava. Matka tuntui kiviseltä, kun toinen mielenkiintoni vahvasti herättänyt narttu jouduttiin terveydellisistä syistä jättämään pois jalostus-suunnitelmista ja toisen nartun astutus epäonnistui, minkä puolesta uutta astutusta voitaisiin kokeilla aikaisintaan vuoden kuluttua.

Minulla ei ollut kiirettä, mutta olin kaikin puolin asennoitunut jakamaan kesäni vuosia haaveideni kohteena olleen koiranpennun kanssa. Myönnän, että unettomina öinä tutkin Apulan antia ja pohdin erilaisia sekarotuisia pentuvaihtoehtoja, mutta samalla ymmärsin, että lopulta odotukseni palkittaisiin, ja unelmistani tulisi totta, jos vain olisin riittävän maltillinen ja antaisin ajan kulua.

Koiranpentuja

Ja aikahan kului. Viikot vaihtuivat kuukausiksi ja sitten vaihtui vuosi. Vuosi 2015 alkoi hyvin, kunnes Remun kuolema veti maton jalkojemme alta. Synkkä ja pimeä talvi päättyi peruskalliomme poismenoon, ja kun samoihin aikoihin kuulin, että minua kiinnostanut narttu oli viimein astutettu, en juurikaan pystynyt ilakoimaan. Ajoitus tuntui kaikin puolin huonolta. Tuntui kohtalon ivalta, että saisin tilaisuuden toteuttaa pentuhaaveeni juuri silloin, kun vähiten kaipasin koiranpentua elämääni. Se oli juuri sitä aikaa, kun mietin, mitä järkeä koko koiraharrastuksessa edes on. Kaiken surun ja murheen keskellä tuntui siltä, ettei meistä olisi kasvattamaan koiranpentua vielä tulevana kesänä, ja niinpä annoin ajan kulua omalla painollaan.

Kevät teki tuloaan ja toisinaan aurinko paistoi ihan pilvettömältä taivaalta. Samalla kun luonto alkoi heräämään eloon, myös minä aloin toipumaan talvesta ja kokemastamme menetyksestä. Kun lumi suli ja kuljin pellon reunoja kaksikkoni kanssa aamulla pikkulintujen laulaessa, ymmärsin, miten paljon olin kaivannut pitkiä lenkkejä ja koirieni läsnäoloa. Yhdessäoloa. En enää ollut järkyttynyt menetyksestä, vaan onnellinen siitä, mitä minulla oli. Ja samalla minusta tuntui, että pieni lisä laumaamme ei olisi ollenkaan pahitteeksi.

Koiranpentuja

Tulen muistamaan aprillipäivän ikuisesti, sillä silloin uutiset kymmenestä päivänvalon nähneestä koiranpennusta tavoittivat minut. Kahdeksan täydellistä urospentua ja kaksi täydellistä narttupentua oli juuri saatettu maailmaan ja niiden ylpeä emo hoiti niitä huolellisesti. Kasvattaja mainitsi luovuttavansa meille mielellään hienon uroksen ja ajattelin, että jos tuo olisi aprillipilaa, se olisi varmasti ilkein koskaan kuulemani sellainen.

Vaan se ei ollut aprillipila. Alan sisäistämään sen nyt, kun kännykkäni taustakuvana on kasa koiranpentuja, meillä on pienen pieni kaulapanta ja olemme tavanneet marsun kaltaiset otukset Pirkkalassa. Olemme ihastelleet niiden pikkiriikkisiä varpaita, siimahäntiä ja hassuja pyöreitä kuonoja. Näyttäisi siltä, että unelmastani tulee viimein totta. Toukokuun lopulla meille muuttaa whippet.

Parasta elämässä

Suojaväri

Sen jälkeen, kun valmistuin ammattikoulusta tein vuoden ajan koulutustani vastaavaa työtä. Sitten töitä ei enää ollutkaan, ja kituuttelin työttömänä, pätkätöissä ja erilaisissa nuoria ”kannustavissa” työelämän hankkeissa, joiden myötä taloudellinen kituuttelu ja senttien venyttäminen tuli tutuksi.

Taloudellinen epävarmuus ja ainainen stressi rahojen riittämisestä (tai lähinnä riittämättömyydestä) oli niin uuvuttavaa, että päätin ottaa irtioton kaikista ongelmistani ja lähdin armeijaan. Armeija-aikanani lähetin lukuisia työhakemuksia tuloksetta, ja armeijasta kotiuduttuani perustin yrityksen.

Viimeisen vuoden aikana taloudellinen tilanteeni on pikku hiljaa parantunut. Maaliskuun alussa ujutin jalkani oven väliin siten, että nykyisin työskentelen ensisijaisesti palkansaajana koulutustani vastaavassa työssä, minkä lisäksi toinen yrityksistäni porskuttelee hiljaisesti taustalla.

Kun viimeisen vuoden ajan olen saanut nauttia säännöllisistä tuloista, olen halunnut osoittaa itselleni ja maailmankaikkeudelle, että olen hyvä siinä mitä teen ja teen sen antaumuksella. Olen ollut innoissani siitä, että voin viimein näyttää kynteni ja voin tehdä sellaista työtä, josta nautin ja jossa olen hyvä. Olen innostunut nykyisestä tilanteestani niin paljon, että toisinaan hukkaan itseni töihin ja kotiin rientäminen kellon lyödessä viisi ei enää tunnukaan vapaudelta, vaan ikävältä velvollisuudelta.

Kuratassu

Etenkin Remun kuoleman jälkeen mietin vakavissani, ovatko koirat oikeasti se tie, jota pitkin haluan tulevaisuudessakin kulkea ja se asia, jota haluan elämässäni vaalia. Remun kuolema viilsi sydämeeni syvän haavan, samanlaisen kuin Rompun ja Nikinkin kuolema, ja kun sydän revitään keskimäärin kolmen vuoden välein riekaleiksi, sitä tulee helposti ajatelleeksi, mitä järkeä tässä enää on, mitä järkeä missään yleensäkään on.

Mitä järkeä on hankkia koiria, kun niistä täytyy kuitenkin jonain päivänä luopua? Onko järkevää perustaa elämänsä sellaiselle pohjalle ja elämäntavalle, josta on todellisuudessa pelkkää huolta, surua ja ainaista rahanmenoa?

Mietin vakavissani koko koirahömpän hyllyttämistä taka-alalle, keskittymistä täysillä työelämään ja uran luomiseen, sekä suurin piirtein kaiken ylimääräisen rahan sijoittamista kurssimaksujen ja puruluiden sijasta kuntosalimaksuihin, hemmotteluhoitoihin ja hienoihin vaatteisiin ja sisustukseen.

Ajatus siitä, ettei kotiin tarvitsisikaan lähteä töiden jälkeen ja siitä, ettei talvipakkasilla täytyisikään topata itseään täyteen vaatteita ja lähteä ulos palelemaan, on houkutellut ja olen jo pitkään työntänyt koiria hiukan taka-alalle tärkeämpien asioiden vallatessa alaa.

Into ja Elna

Ja kaiken tämän hullutuksen keskellä olen ollut valtavan kiitollisessa asemassa, sillä minulla on kennelpoika, joka on huolehtinut koirista silloin, kun se on ollut minulle liikaa. Silloin, kuin sädehtivät silmät ja heiluva häntä ei olekaan aiheuttanut onnen ja ilon tunteita, vaan pelkkää ahdistusta. Pitkän päivän jälkeen pimeinä ja kylminä talvi-iltoina ja kiireisinä työaamuina keponi on huolehtinut siitä, että koirat saavat liikuntaa ja mielekästä tekemistä päiviinsä.

Ja sen myötä, kun olen hetken saanut keskittyä muuhun, ympärilläni on ollut tilaa enkä ole jäänyt yksin arkisien velvollisuuksien alle, olen toipunut ja löytänyt sen tutun onnen ja ilon, jota koirien läsnäolosta ammennan.

Nautin jälleen reipastahtisista aamulenkeistä, metsässä vaeltamisesta ja yleensäkin arjesta koirien kanssa. Ja ai että, että nautinkin. Jossain talvisen pimeyden syövereissä ja kuivasta toimiston ilmasta huumaantuneena olin unohtanut, miltä kuulostaa metsä, kun siellä vaeltaa vain minä ja koirani. Miten puut humisevat ja kuinka aurinko paistaa puiden lomasta leikitellen valoilla ja varjoilla sammaleen päällä ja koirieni turkeissa.

Olin jäisillä kaduilla liukastellessani unohtanut, miltä hiekka tuntuu jalkojen alla ja miltä kostea maa tuoksuu varhain aamulla tai myöhään illalla. Minkälainen hohto siinä on, kun lenkkeilee lemmikkiensä kanssa niin varhain tai niin myöhään, että tuntuu, kuin olisimme ainoat elolliset olennot tässä maailmassa – ja sitten eteen tupsahtaakin omituisesti vaappuva varis tai oksasta toiseen pompiva orava.

Loputtoman pitkältä ja lohduttoman pimeältä tuntunut talvi oli saanut minut unohtamaan, miten aurinko lämmittää ihoa kuivan heinän tuoksuessa pellon reunalla ja miten tunnen eläväni, kun kuljen sänkipellolla ympärilläni laukkaavien koirien kanssa.

11042015

Tänään lähdimme päivän viimeiselle lenkille puoli kahdeksan aikaan illalla auringon paistaessa siniseltä, pilvettömältä taivaalta. (Kesä on eittämättä pian täällä.) Hain naapurista mukaani vielä vesikoiran ja suursnautserin, ja samalla kun kuljetin yli oman painoni verran koiria ohi meuhkaavien pikkukoirien ja itsemurhafasaanien muistin senkin, miten luontevaksi tunnen oloni koirien seurassa ja miten hienoja eläimiä ne ovatkaan. Muistin sen ja monia muita tärkeitä oivalluksia pyhittäessäni pitkästä aikaa puolitoista tuntia kiireetöntä ja aikataulutonta aikaa luonnon helmassa vain itselleni ja näille nelijalkaisille.

Ihan sama mihin suuntaan elämä minut vie, tai miten yritän sitä harhauttaa. Koirat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan parasta elämässä.

(“The truth is, everyone is going to hurt you.
You just got to find the ones worth suffering for.” 

– Bob Marley)

Parasta elämässä