Uusi osoite vuoden alusta alkaen

nikirox_muuttaa

Nikirox.wordpress.com on vuoden alusta alkaen puremattaparas.fi! En osaa sanoa, lisääkö osoitteenmuutos taianomaisesti lisää tunteja viikkoihini ja siten myös kirjoittamiselle, mutta ainakin osoite on vuodenvaihteen jälkeen helpompi muistaa.

Tulen muistuttamaan osoitteen muutoksesta lähempänä ajankohtaa myös blogin Facebook -sivulla ja Instagramissa, joten vaikka unohtaisit lisätä uuden sivun kirjanmerkkeihisi ja kadottaisit meidät hetkellisesti, tulet näppärästi löytämään sosiaalisen median avulla tiesi takaisin Inton, Elnan ja Olmin seikkailujen pariin.

Olen itse aika innoissani tästä uudistuksesta. Aloitin bloggaamisen jo silloin, kun termiä bloggaaminen ei vielä ollut: kirjoitin kirjavan eläinperheeni kuulumisia rakentamilleni kotisivuille osoitteeseen nikirox.net, kunnes lopulta päädyin testaamaan erilaisia hiljattain julkaistuja, oikeita blogialustoja: ensimmäisenä livejournal.comia, sittemmin Vuodatusta ja silloista Blogspottia (nykyinen Blogger), päätyen lopulta tänne WordPressiin.

Yli 10 vuotta jatkunut säännöllisen epäsäännöllinen bloggaaminen pääsee nyt – jos ei tahtinsa, niin ainakin osoitteensa  puolesta – ansaitsemalleen tasolle.

Kiitos tästä kuuluu myös jokaiselle lukijalle ja kommenttinsa jättäneelle. Kiitos! Vaikka kirjoitankin ajatuksiani eräänlaisena terapiamuotona itselleni, on aina äärimmäisen ilahduttavaa ja lohduttavaa huomata myötäelämisen ja vertaistuen määrä; sekä törmätä erilaisissa tilaisuuksissa ihmisiin, jotka kysyvät, oletko sinä se Inton ja Elnan Jenna?” tai ”onko tuo SE Olmi?”

Hyvää joulunodotusta ja mielekkäitä hetkiä vuoden 2016 viimeisimpiin päiviin. Tehdään vuodesta 2017 mahtava seikkailu!

Elämää koiranpennun kanssa

Nukkuva koiranpentu

Aluksi peittelimme Olmin joka ilta nukkumaan sen omaan pahvilaatikkoon makuuhuoneeseen. Kaksi täysin omaa leposijaa oli hyvä idea, sillä pentu lepäilee mieluusti olohuoneessa omassa pahvilaatikossaan silloin, kun kaikki muutkin ovat olohuoneessa ja makuuhuoneessa vastaavasti iltaisin, kun menemme nukkumaan.

Ja voin sanoa, ettei kovinkaan moni asia maailmassa ole suloisempaa, kuin punaisen huopansa alla sikeästi nukkuva koiranpentu.

Arki koiranpennun kanssa pyörähti vauhdikkaasti käyntiin, ja minua on suorastaan säälittänyt, että en ole ehtinyt kirjoittamaan tarkempia muistiinpanoja Olmin elämästä sen ensimmäisten meillä vietettyjen hetkien myötä esimerkiksi muutaman kerran viikossa.

Olmi on tulonsa myötä aktivoinut paitsi kirjoitusintoni, myös valokuvausintoni ja koko koiraharrastukseni. Lisäksi olen innostunut työntämään sosiaalisen median osaltani niin täyteen eri kuvakulmasta otettuja whippetkuvia, että luulen, että valtaosa koirattomista kavereistani on kaikessa hiljaisuudessa poistanut käyttäjätilini ystävälistaltaan.

Yksinoloharjoitukset

Aloitimme yksinoloharjoitukset jo seuraavana päivänä Olmin saavuttua uuteen kotiinsa. Aamupäivä oli niin touhukas, että kun koiranpentu väsähti ja meni omaan koppaansa nukkumaan, minä lähdin Inton ja Elnan kanssa kävelylle.

Saavuttuamme takaisin kotiin kopasta löytyi se sama nukkuva koiranpentu, joka sinne oli jätettykin, joten minä pystyin leikkaamaan taka- ja etupihan nurmialueet ja sen jälkeen keskittymään muihin kotitöihin, joita olin jättänyt rästiin juuri siksi, että en vain istuisi Olmin kopan reunalla valtaosaa päivästä koiranpentua ihastellen (kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että se olisi paras tapa viettää aikaa nyt, kun pentu on vielä pieni ja suloinen ja viaton ja…).

Taktiikka oli nerokas. Minä puuhailin omiani ja koiranpentu pääsääntöisesti nukkui.

Sitten, kun se päiväuniensa jälkeen oli taas virkeimmillään, harjoittelimme luoksetulokäskyä ja muuta hyödyllistä, mikä taas jo parin minuutin innostavana harjoitteena laski koiran energiatasoja niin, että saatoin jälleen keskittyä pölyjen pyyhintään, pyykkikoneen täyttöön ja tiskikoneen tyhjentämiseen.

Sittemmin Olmi on ollut päivittäin vaihtelevia pätkiä yksin. Ensimmäisten päivien aikana kyse oli isojen koirien lenkityksen aikaisesta yksinolosta, kauppareissujen aikaisesta yksinolosta tai vain roskien viennin aikaisesti yksinolosta. Silloin tällöin joukkoon on ujutettu myös 7,5-8,5 tunnin yksinoloja, jotka nekin ovat sujuneet ongelmitta.

Jotenkin kaikki on mennyt niin hyvin, että Olmi tuntuu toistaiseksi vielä liian hyvältä ollakseen totta. Lisäksi sen mielikuvitus tuntuu täysin verrattomalta: ensimmäisen pidemmän, kolmen tunnin, yksinolonsa aikana Olmi oli vetänyt makuuhuoneen päiväpeiton lattialle ja koristellut sen likaisin sukin. Abstraktin taideteoksen kruunasi päällimmäiseksi aseteltu kanihäkin siivoukseen käytetty kihveli.

Toisen pidemmän yksinolokerran jälkeen kirjoitin Facebookkiin, etten enää tiedä, mitä tehdä hurjaksi äityneen koiranpentuni kanssa. Se oli yksin ollessaan vienyt mustekynän kenkään.

Sellainen riiviö se meidän Olmi on.

Olmi nukkuu

Yksinoloharjoitusten lisäksi koiranpennun elämään on mahtunut kaikkea, mitä koiranpennun elämään yleensäkin kuuluu – ja myös paljon sellaista, mitä olen vain mahduttanut sen päiviin. Olemme autoilleet ahkerasti, sillä se tuotti aluksi itkua ja porua – kunnes ymmärsin pehmustaa Olmin teräshäkin valtavan paksulla fleecehuovalla ja lämmittää auton saunaa muistuttavaksi kopiksi – josta kyllä vilukissana nautin itsekin suunnattomasti  (kesä, tulehan jo).

Olemme vältelleet tungettelevaa mäyräkoiranaista Musti ja mirrissä (voisin joskus kertoa tämänkin tarinan alusta loppuun) sekä keskustelleet ummet ja lammet bostoninterriereitä kasvattavan naisen kanssa Kodin Terrassa.

Olen ostanut Olmille jo hieman isomman, symppiksen kaulapannan (joka on sille vieläkin hieman iso – mutta josta olen innoissani: kerrankin koira, jonka kaulassa kauniit pannat pääsevät oikeuksiinsa ja ylipäätään erottuvat karvan seasta!) ja kyläilleet vanhempieni luona tervehtimässä pienikokoista seurakoirasekoitusta Milliä.

Olmi on jopa päässyt lukuisille erilaisten kokoonpanojen laumalenkeille, ja näyttäisi siltä, että whippettini sopeutuu niin paimenporukkaan kuin yhtä hyvin täysin sekalaiseen laumaan muine pentuineen ja suursnautsereineen.

Olmi on jo käynyt työpaikallani tervehtimässä työkavereitani ja maanantaina Olmi pääsi katsomaan tanssiryhmän esiintymistä Linnan puistoon suuren yleisön ja kovaäänisen äänentoiston sekaan.

Torstaiaamuna se ajoi ensimmäisen jälkensä, kolme ja puoli metriä pitkän ja sitäkin maukkaammaan raakalihapullajäljen etupihalla juuri ennen töihin lähtöäni. Jäljestys oli niin herkullista puuhaa, että jutun jujun tajuttuaan Olmi ei olisi millään malttanut lopettaa nuuskuttelua vielä sittenkään, kun se oli syönyt koko sammaleelle uhratun aamupalansa sisuksiinsa.

Olmi matkustaa

Arki ei tietenkään kauttaaltaan ole ollut poukkoilua paikasta toiseen. Vaikka tahti kuulostaakin äkkiseltään vauhdikkaalta, olen edennyt tarkasti koiranpennun ehdoilla ja antanut myös levolle sijaa. Viikkoon mahtuu löhöpäiviä ja lukuisia löhöhetkiä. Jostain syystä olen alkanut lipsumaan periaatteistani koirien ja sohvien suhteen, ja olen jopa herännyt tilanteesta, jossa olen juuri ottanut päiväunet sohvalla koiranpennun kanssa. Hmm…

Onneksi poikkeus vahvistaa säännön, vai mitä? Täytyy kyllä myöntää, että silkkisen pehmeää ja alusvillatonta, lähes alastonta koiranpentua on mahdoton vastustaa – etenkään, kun olen hulluna kuumavesipulloihin ja juuri siltä Olmi usein tuntuu kömpiessään aivan liki.

Läheisyys lämmittää, mutta onneksi Olmin sohvan edustalla sijaitseva pahvilaatikko on mieluisa sekin, ja useimmiten kehoitammekin Olmia viettämään aikaansa ennemmin siellä kuin ihmisten paikalla sohvalla.

Just chillin'

Kaikkein ikävintä koiranpennusta kertoessa on se, että vaikka ottaisin siitä kuvia maailman parhaalla kameralla tai täyttäisin Instagram -tilini kaikissa mahdollisissa tilanteissa otetuilla kuvilla, en mitenkään pysty välittämään eteenpäin sellaisia asioita, jotka eivät vain käy kuvista ilmi. Kuten sitä, että

…Olmi on oikeasti tosi pieni.
Siis tosi. Pieni. Se nukkuu banaanilaatikossa ja häkki jossa se matkustaa on mitoitettu skotlanninterrierille.

…Olmin turkki on maailman pehmein.
Ellei pennun luonne olisi mitä mahtavin, olisin varmaan tehtaillut siitä jo ylelliset silkkihansikkaat.

…Olmilla on ylisuuri nahka, joka rypistyy söpösti koiranpentua vanutellessa.
Jos sitä olisi vieläkin enemmän, rikastuisimme myymällä sitä design -valaisimien varjostimiksi, koska se on kuvioinniltaankin erittäin trendikäs.

…Olmin maailman suloisimmat önähdykset, äännähdykset ja jopa liikuttavan herttainen kiukkuhaukku eivät nekään välity kuvista.
Olmi on vasta hiljattain alkanut kiukkuamaan – sitä tapahtuu silloin, jos joku ei reagoi sen päähänpistoihin sen toivomalla tavalla, tai jos se itse piereskelee niin häiritsevästi, että se herää päiväuniltaan. Yleensä tämän myötä Olmi alkaa etsimään syyllistä ja kiukkuhaukkuu sille, joka sattuu olemaan lähimpänä ja on siten mitä todennäköisimmin syyllinen sen pieruihin.

…Olmin vielä toisinaan haparoivat askeleet ja muksahtelut.
Toisinaan meno on täysin holtitonta tai muuten vaan motorisesti suunnittelematonta, eikä sellainen sydämet sulattava toiminta vain mitenkään välity kuvista.

…Rakkaus.
Kun whippetin häntä ei ole alati heiluvaa mallia, sitä oppii arvostamaan niitä hetkiä, kun se heiluu. Ja se heiluu silloin, kun Olmi seikkailujensa jälkeen kohtaa taas Inton ja Elnan tai meidät pitkän työpäivän jälkeen. Sitä rakkautta on mahdoton taltioida, samoin kuin sitä, miten hellästi Elna nuolee Olmin päälakea tai miten äidillisen kärsivällisesti se kestää meille muuttaneen pennun päähänpistoja.

Olmi ja Elna

Poika on tullut kotiin

Kotona

Loppu viimein aika kului ja kului, enkä minäkään ehtinyt enää ollenkaan eksymään metsään. Lähdin keskiviikkona töistä hiukan tavanomaista aiemmin ja painelin kotiin imuroimaan, koska en halunnut, että tuleva vinttikoirani tukehtuisi jo ensimmäisenä yönä koirankarvoihin, joiden ripottelussa Into ja Elna ovat erityisesti kevään myötä ryhdistäytyneet.

Sitten hyppäsimme autoon ja jännitys sen kuin tiivistyi. Tuntui epätodelliselta, kun viimein saavuimme kasvattajan kotipihaan ja terassin reunalla kökötti pieni raidallinen pentu, joka tuijotti meitä ja pomppi sitten iloisesti tervehtimään. Heti perästä pomppi noin yhdeksän muuta pikkuwhippettiä ja kolme hiukan suurempaa.

Kuvasimme pentuja, juttelimme, allekirjoitimme. Kun viimein nostimme kopassa lämpimässä pentukasassa nukkuvan pikkukoiran syliimme ja lähdimme kasvattajan kyynelehtiessä, minusta tuntui, kuin olisimme rikkoneet suloisen whippetperheen.

Pentukasa

Aluksi pentu vain kummasteli. Sen mielestä oli hämmentävää, että kepo kantoi sen autolle. Sen hämmennykselle ei ainakaan tullut loppua sen myötä, kun otin Elnan auton takaosasta ja esittelin koirat toisillensa. ”Jaahas”, Elna tuntui toteavan. Pentu ei sanonut mitään. Kunhan ihmetteli.

Sitten me peruutimme parkkiruudusta koirat mukanamme, Elna auton takaosassa ja pikkuinen sylissäni. Siitä alkoi valtava, koko matkan kestävä valitus. Pentu ei löytänyt hyvää asentoa, se pyrki jatkuvasti jonnekin ja sydäntä riipivä volina ja valitus muistutti siitä, miten julmasti olimme juuri erottaneet sen kokonaisesta sisaruskööristä. Elna kuikuili suurella mielenkiinnolla takaa, mitä etupenkillä oikein tapahtuu.

Vajaan tunnin kotimatkalla saimme osaksemme syyllistävän katseen, suoraan sydämeen tuijottavat hätääntyneet surusilmät, anelevaa valitusta, hiukan topakampaa volinaa ja käskevän sävyistä möykkää. Aina välillä pentu rauhoittui hiljaa mutisten rintaani vasten, mutta sitten se taas halusi muistuttaa meitä siitä, minkälaisen vääryyden se on kohdannut.

Kotona kaikki oli toisin. Minä ja Elna menimme ovesta ensimmäisenä, ja kepo ja pentu tulivat oitis perässämme. Into katsoi pentua hiukan yllättyneenä, ”toitte sitten tommosen.” Näytti siltä, että sen odotukset olisivat olleet korkeammalla. Se nuuhkaisi pentua ohimennen, mutta ei tainnut juurikaan käsittää, että kyseessä on ihan oikea koira.

Pentu

Pentu tutki uuden kotinsa tarkkaavaisena ja kävi jopa tervehtimässä takapihalla kesäasunnossaan eleleviä kaneja. Yhtäkkiä kaikki sen huolet olivat poissa ja selvisi, ettei se juurikaan välittänyt Intosta tai Elnasta (eivätkä nekään siitä, tämä kuuluu varmasti koiramaiseen tutustumis-strategiaan), että se nauttii sylissä kököttämisestä (siitäkin huolimatta, että olimme juuri riistäneet sen hunnilaumastansa) ja nukkuu mielellään vanhalla tyynyllä pehmustetussa pahvilaatikossaan, jonka olimme sijoittaneet olohuoneeseen (ja toisen samanlaisen makuuhuoneeseen).

Se nukkui pahvilaatikossaan tyytyväisenä, kun minä lähdin iltakävelylle isompien koirien kanssa. Eikä se herännyt edes silloin, kun kepo otti sen syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen, sinne missä me kaikki muutkin nukuimme yömme. Ja niinpä Into nukkui kopassaan, pentu pahvilaatikossaan, Elna omalla paikallaan ja minä sängyssämme onnellisesti hymyillen. Tästä tulee hyvä seikkailu.