Lihava ja uuvahtanut noutaja

Niin siinä yllättäen kävi, päivävaelluksilla koirien kanssa viihtyvän aktiivisen koiraharrastajan keittiön kulmassa makasi yllättäen lihava ja uuvahtanut noutaja.

Se oli kerännyt miltei kymmenen kiloa ylipainoa kevään aikana, vaikka ruokailu- ja ulkoilutottumukset olivat samaa luokkaa perheen muiden, normaalipainoisten koirien kanssa. Kaikki oli tapahtunut varkain, koska kukaan porukasta ei nauti erityisasemasta tai – suosiosta, ja makupaloja laumassa nautiskellaan verrattain vähän.

Koska paino ei lähtenyt laskuun itsekseen, aloitin kokeilemalla PureNaturalin Senior – ruokaa, sillä ensimmäiseksi ajattelin, että 9-vuotiaalla koiralla voisi olla tarvetta erityisemmin sen ikäiselle eläimelle suunnitellulle ruokavaliolle, joka tukisi sen ikääntymistä ja ikääntyvän koiran tarpeita.

Kuukausi, pari, senior – ruualla ja suhteellisen reippaalla liikunnalla ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja näytti siltä, että koiralla oli päivä päivältä epämukavampaa omassa kehossaan, sillä sen liikkuminenkin alkoi jo näyttämään vaivalloiselta.

Koiran tilanne vaikutti huolestuttavalta, mutta ajattelin vielä kokeilla kotikonsteja ja marssin eläinkauppaan tutkimaan koirien light – ruokia, joissa on kevyt koostumus siitä huolimatta, että ne tuottavat kylläisyyden tunteen ja siten ovat erityisen hyviä juurikin painoa pudottaville herkkusuille.

Koska 30 – kiloinen karhumainen possu ei noussut yksineläjän sylissä vaa’alle niin, että olisin nähnyt vielä vaa’an näyttämän lukemankin, tyydyin koiran tilan seurailuun silmämääräisesti ja käsikopelolla.

Ikäväkseni jouduin kuitenkin pistämään merkille, että toivottuja tuloksia ei syntynyt edes varta vasten laihdutukseen tarkoitetulla light -ruualla – sen lisäksi, että paino oli jämähtänyt paikoilleen, koiran karvat tuntuivat kuivilta ja yhä harvenevilta ja koko olemus oli uuvahtanut. Koira lojui kaikki päivät keittiön kulmassa niin, että jopa vieraat kysyivät kuuluuko sen olla tommonen.

Koiran iän ja aiemman aktiivisuustason huomioon ottaen aloin huolestumaan. Into on aina ollut kotioloissa varsin rauhallinen ja huomaamaton kaveri, mutta nyt jokin oli pielessä. Dieettiruokaa eläinkaupasta ostaessani olin saanut myyjältä vinkin, että koirasta kannattaisi ottaa verikokeet kilpirauhasen vajaatoiminnan varalta ja niinpä tartuin puhelimeen ja soitin eläinlääkäriasemalle, jolla oli jo aiempaa historiaa Inton kanssa.

Kaduin eläinlääkärivalintaani myöhemmin, mutta siitä minun täytyy kirjoittaa kokonaan oma artikkelinsa tai vain niellä kiukkuni. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun koin saaneeni huonoa palvelua ylihinnalla ja tämän kertainen kokemukseni vain vahvisti mielikuvaani kirsikkana kakun päällä.

Koira sai tutkimus- ja näytteenottoajan jo saman viikon perjantaille, mutta sen kanssa kävi hiukan hassusti, sillä itsekin hieman uuvahtanut koiranomistaja katseli aamulla tyytyväisenä, kuinka neljä nälkäistä koiraa popsivat kukin omista ruokakupeistaan aamupalaa. Samalla, kun noutaja nuoli vielä viimeisiä ruuan muruja omasta kupistaan muistin, että näytteenottoaamuna koiran ruokkiminen oli kiellettyä.

Soitin aamulenkillä eläinlääkäriasemalle ja sain uuden ajan tiistai-iltapäivälle.
Mielestäni koiran tila vain huononi. Se löntysteli väsyneen oloisena paikasta toiseen ja makasi kyljellään välillä niin hiljaa, että jähmetyin katsomaan sen elotonta olemusta miettien, onko se kuollut.

Tiistai-iltapäivänä eläinlääkäri teki noutajalle yleistutkimuksen ja otti siitä verinäytteen. Hän ei juurikaan osannut arvioida, mikä voisi johtaa koiran totaaliseen väsymykseen, ylipainoon ja karvan ohenemiseen ja kuivumiseen, mutta hän lupasi soittaa verikokeiden tuloksista heti seuraavana päivänä.

Mutta puhelua ei kuulunut koko päivän aikana. Sitten eläinlääkäri lopulta soitti, torstai-iltana, ja kertoi, ettei tuloksista ilmennyt ainakaan selkeää kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Kyseessä voisi kuulemma olla eutyreoottinen hypotyreoosi, eli jonkun muun vaivan aiheuttama arvojen lasku. Eläinlääkäri mainitsi, että koiralla voisi kokeilla kilpirauhaslääkitystä jo nyt, jos vain haluan, mutta koska surkeiden sattumusten takia olin puhelua edeltävinä kolmena päivänä maksanut koirieni hyvinvoinnista yhteensä 763,37 euroa (palaan tähän vielä toisessa artikkelissa), en hyppinyt riemusta kuullessani vielä uudesta rahareiästä. Halusin miettiä vaihtoehtoja tarkasti ja ennen kaikkea sitä, mille eläinlääkärille haluaisin seuraavaksi rahojani syytää.

Lopulta eläinlääkäri totesi, että koiran oireet ovat niin ympäripyöreät, että vaivaa on hankala lähteä tutkimaan – mutta heidän eläinlääkäriasemallaan olisi myytävänä Inton kohderyhmälle tarkoitettua koiran nappulaa, joka voisi helpottaa tilannetta ja saada koiran voimaan paremmin.

Hieman raskaan alkuviikon jälkeen eläinlääkärin ehdotus ”ihmeruokana” markkinoitavasta koiran nappulasta tuntui pöyristyttävältä etenkin siksi, että olin poikkeuksellisen sinisilmäisenä maksanut juuri yli 500 euroa palveluista, joiden hyödyn koin mitättömäksi. Eläinlääkäri ei osannut kertoa, miksi juuri heidän ihmeruokansa olisi parempaa kuin se pöperö, jota jo koiralleni syötin, mutta ihmeen kaupalla onnistuin nielemään kusetuksen makuisen kiukkuni ja päättämään puhelun asiallisesti, ja vasta punaista luuria painettuani huutamaan raivosta niin, että kiitin onneani siitä, ettei siihen aikaan illasta toimistohuoneeni liepeillä ollut ainuttakaan työkaveria.

Kun illalla pääsin töistä kotiin, minua vastassa eteisen oven takana oli hyperinnokkaat whippetit, aurinkoisena sädehtivä sekarotuinen ja pilke silmäkulmassaan, häntä heiluen luokseni pölmähtänyt noutaja. Sen koko olemus oli selkeästi piristynyt ja kokeillessani sitä käsikopelolla huomasin, että kenties sen pörröisen turkin alla sen painokin oli lähtenyt kevyeeseen laskuun.

Tarkkailin noutajaa koko illan kotona ja lenkkeillessämme. Sen olemus oli nyt totta tosiaan eloisampi ja virkeämpi kuin viikkokausiin. Mietin, mikä ihme koiran elämässä on muuttunut siten, että siitä on tullut taas iloinen ja toimelias oma itsensä.

En keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa, kun sen emännän 763,37 euroa kevyemmän pankkitilin ja tästä syystä perutun Espanjan matkan. Way to go, Into.

Elämä yllättää

Into

Iltalenkki oli sujunut tutulla kaavallaan tuttujen rutiinien mukaisesti, mutta saapuessamme takaisin kotiin jokin oli toisin. Olin juuri riisumassa Olmia takistaan, kun takanani seissyt Into lyyhistyi lattialle jalkoihini nojaten. Sen jalat vain pettivät.

Samalla kun ehdin tajuamaan mitä juuri tapahtui ja olin aikeissa kääntyä auttamaan pian yhdeksän vuotta täyttävää koiraa, se nousikin pöllämystyneen oloisena takaisin neljälle jalalle. Se näytti olevan tilanteesta aivan yhtä hämmentynyt, kuin minäkin.

Kaikki ei ollut kunnossa.

Kun olin saanut remmit ja remeleet paikoilleen ja tarkkaillut koiran vointia samalla kun riisuin ulkoiluvaatteitani, kutsuin Inton luokseni ja kävin sen tunnustellen läpi.
Yritin löytää siitä jotain, mikä aiheuttaisi kipureaktion tai muuten selittäisi alta menneet jalat.

Koira ei kuitenkaan reagoinut tunnusteluun tai antanut selitystä meidät molemmat yllättäneelle tilanteelle, mutta sen sijaan löysin sen hännän tyvestä peukalonpään kokoisen patin.

Kauhukuvat valtasivat heti mieleni. Tunnustelin pattia epäuskoisena, enkä voinut olla ajattelematta pari vuotta sitten takakoiven tuntumasta poistettua mastsolukasvainta ja sen mahdollisia etäpesäkkeitä. Tilasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille, ja vaikka sainkin ajan jo seuraavalle päivälle, koiran diagnoosin odottaminen tuntui piinallisen pitkältä ajalta.

Kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässäni. Pelkäsin, että nyt olisi hyvästien aika. Ymmärsin, että koiran sisällä on valtava määrä pinta-alaa, jota en koskaan voisi pitää silmällä mahdollisten kasvainten varalta ja saisin niistä tiedon aikaisintaan silloin, kun olisi jo liian myöhäistä. Ehkä tämän yhden, näkyvän kasvaimen oli määrä herättää minut tähän painajaismaiseen totuuteen – olihan koira jo nyt käytännössä katsoen  jatkoajalla selkänsä puolesta.

Ajoin raskain mielin eläinlääkärin vastaanotolle. Tuntui, kuin pääni yläpuolella olisi synkkä sadepilvi. Ajattelin Intoa, minua, meitä, yhteistä taipalettamme. Sitä, miten olin Inton 18-vuotiaana hankkiessani töissä Siwan kassalla ja kuinka aina iltavuorojenkin jälkeen kävin hakemassa pentuni kentälle treenaamaan ja ihastelemaan auringonlaskua. Niissä illoissa oli sellaista sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja taikaa, mitä tuskin enää koskaan kokisin niin vahvasti tai juuri sillä tavalla. Näiden vuosien varrella meistä oli hitsautunut tiimi, Into oli luotettava varjoni, ihana oma itsensä, verraton sirkuskarhu.

Eläinlääkärin vastaanotolla pääsimme melkein heti sisään huoneeseen. Nopealla tarkastuksella eläinlääkäri totesi oitis, että kyseessä on täysin harmiton rasvapatti. Koepala vahvisti diagnoosin. Syytä huoleen ei ollut.

Patti ei liittynyt siihen, että koiran jalat olivat menneet alta, mutta eläinlääkäri tutki koiran tarkasti asiaa silmällä pitäen ja totesi, että sellaisia oireita voi eittämättä tulla huonon selän kanssa elettäessä.

Sitten hän kuunteli koiran sydämen (löytäen pienen pienen sivuäänen) ja tunnusteli koiran läpi. Tutkimustensa myötä hän huomasi, että koiran leukaperien imusolmukkeet olivat turvoksissa ja asiaa lähdettiin tutkimaan hieman tarkemmin. Se oli oire jostakin.

Päästessään koiran suun alueelle eläinlääkäri kehui hienosti harjattuja hampaita (syötän ainoastaan puruluita) ja tiedusteli, oliko yksi takahampaista poistettu. Vastaukseni oli kieltävä, sillä olen pitänyt koirieni hampaista erityisen hyvää huolta, etenkin sen jälkeen mitä Toto meille opetti.

Oli miten oli, taaimmainen takahammas puuttui. Vain sen juuret olivat paikoillaan. Eläinlääkäri totesi, että hampaan juuret olisi syytä poistaa, jotta bakteerit eivät päätyisi koiran verenkiertoon tämän erinomaisen kulkuväylän kautta. Siispä sovimme, että hammas poistetaan. Samalla nukutuksella poistetaan vielä kohtuullisen kokoinen rasvapatti, sillä hannantyvessä sijaitessaan ja lisää kokoa hankkiessaan sen poistaminen voisi olla jo todella haasteellinen operaatio.

Lähdin eläinlääkäriltä häntäänsä heiluttavan noutajan, laskun ja leikkausajan kanssa. Odottamattomien diagnoosien sarja ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mikä veti mieleni mietteliääksi; edellispäivänä minulle oli tarjottu koiranpentua, josta olin luvannut tehdä päätöksen kello 12 mennessä, kellon lähennellessä nyt jo 13:sta. En ollut edes ehtinyt miettimään koko asiaa kaiken huolen keskellä ja nytkin ajatukset koiranpennun hankinnan suhteen näin yllättäen risteilivät ristiin rastiin.

Hetki koiranpennun ottamiselle tuntui väärältä. Olin juuri seissyt Inton kanssa syvän, mustan ja pelottavan kuilun reunalla, ja nyt minulta kysyttiin, olisinko valmis sitoutumaan pieneen, uuteen nelijalkaiseen elämän alkuun.

Toisaalta vuorokauden kestänyt pelko Inton kohtalosta oli pistänyt asioita uuteen järjestykseen; minä kyllä halusin, että jos ja kun taloon tulisi toinen whippet, se ehtisi tapaamaan Inton, ja tietäisi, kenestä puhutaan, kun kerron tarinoita maailman rakastettavimmasta sirkuskarhukoirasta.

Into on joka tapauskessa legendaarisen, ensimmäisen koirani, Nikin, kasvattama, ja ajattelen aina, että haluan siirtää Nikin perintöä koirien keskenään puhumassa kielessä toisilleen. Elna ei koskaan ehtinyt tapaamaan Nikiä, mutta sai oman osuutensa sen kasvatusopeista Inton kautta. Tapa, jolla Into on kasvattanut nuoresta Elnasta aikuisen, on pitkälti sellainen, jollaisen Niki sille opetti; samoin myös se tapa, jolla Elna on vastaanottanut Olmin, on sitä, minkä se on oppinut Intolta ja jossa koen olevan yhä edelleen perintöä Nikiltä. Mahdan kuulostaa jo hullulta.

Toisaalta, kolme koiraa on jo melko työläs määrä, ja haluan tarjota koirilleni parasta mahdollista hoitoa – myös yksilöllisesti. En halua tinkiä koirakohtaisesta tekemisestä, ja jos laumaan muuttaisi neljäs koira, tingittävää epäilemättä voisi ilmaantua. Päätös tuntui kohtuuttoman hankalalta. Toisaalta minulle tarjottu pentu oli mahtava: vilkas, aktiivinen sekä (toistaiseksi) terve. Lisäksi sen molemmat kivekset olivat laskeutuneet – toisin kuin Olmin, joka syksyllä kastroitiin tästä syystä.

Elomme oli parhaillaan helppoa ja vaivatonta, enkä ollut osannut kaivata elämääni juuri nyt uutta koiraa. Intossa riitti vielä virtaa hölmöön tottisteluun, Elnasta sai seuraa juoksulenkeille ja Olmin treenikausi tulevan kesän kisoille korkattaisiin näillä näppäimillä.

Soitin kasvattajalle. Tarkoituksenani oli sanoa, että olen liian epävarma, enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä, mikä varmasti tarkoittaisi, ettei oikea hetki olisi ainakaan nyt.

Mutta puhuessani puhelimessa sanat vain takertuivat kurkkuuni ja silmäni kostuivat. Ajatus tarjotusta koiranpennusta luopumisesta tuntui niin pahalta, että yllätyin omasta reaktiostani itsekin.

Puhelimen päässä minua kuunnellut tuttu kasvattaja oli ymmärtäväinen ja kuunteli pohdintojani tarkasti. Hän kertoi, että oli itsekin ollut samanlaisessa tilanteessa. Juuri tällaisessa, jossa hänelle tarjottiin pentua sellaiseen saumaan, johon hän ei ollut edes suunnittellut pennun hankintaa. Päätös oli ollut vaikea, mutta osoittautunut yhdeksi parhaimmista, joita hän oli ikinä tehnyt.

Niinpä me keskustelimme ja keskustelimme ja kävimme kaikenlaiset skenaariot läpi. Masennukset, loppuunpalamiset, tilanteen, jossa ehkä huomaisinkin, etten kykene tähän. Tilanteet, jotka voisivat oikeastaan sattua kenelle tahansa – ja aivan koska tahansa, yllättäen. Sovimme, että voisin koska tahansa palauttaa koiran, mikäli alkaisin katumaan päätöstäni.

Kasvattaja luotti minuun, luotti meihin. Hän oli varma siitä, että meistä tulisi loistava tiimi – enkä tulisi katumaan päätöstäni. Meidät oli tarkoitettu yhteen.

Tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta sellainen olo minullekin oli tullut, kun olin edellisenä päivänä käynyt katsomassa pentua. Se oli uskomatonta. Tapaamisemme oli kuin suoraan elokuvasta, heti ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Muiden koiranpentujen nukkuessa vaalea uros säpsähti hereille, nosti päänsä ja kömpi syliini nukkumaan. Siitäkin huolimatta, että muut pennut olivat syvässä unessa ja jatkoivat tuhinaansa pehmeässä ja lämpimässä siskonpedissään.

Keskustelimme sinä iltana pitkään kasvattajan kanssa ja juuri ennen lähtöäni vaalea pentu nousi, otti lelun suuhunsa ja lähti huoneesta. Aloin itsekin tekemään lähtöä, ja muiden pentujen nukkuessa heitin talvitakin niskaani ja vedin kengät jalkaani – ja sitten huomasin, että vaalea pentu oli saapunut istumaan eteisen ovenpieleen ja tuijotti minua suoraan sydämeen kuin kysyen, aionko todella lähteä ilman sitä.

Se oli liikuttavaa; etenkin siksi, ettei yksikään muista pennuista ollut kiiinnostunut lähdöstäni. Naureskelin kasvattajalle, että sähköshokkien antaminen koiranpennuille yrityksenä saada ne käyttäytymään tietyllä tavalla, on hirveän epäeettistä ja voi aiheuttaa ongelmia pienen koiranpennun psyykeelle. Kasvattaja naureskeli ja totesi, että nyt kyse lienee jostain suuremmasta voimasta.

Ja niin siinä kävi, että lähdin seuraavana päivänä koiranhakureissulle. Tuosta noin vaan, illalla, Inton aamuisen leikkauksen jälkeen. Perjantaina, jota olin vielä saman viikon maanantaina luullut aivan tavalliseksi perjantaiksi.

* * * * *

Saapuessani kasvattajan luokse koiranpentujen valokuvaus oli kesken. Minä seurasin sivusta, kun muut touhusivat pentujen kanssa, kunnes jossain vaiheessa vaalea pentu huomasi minut ja tuli kököttämään syliini. Se kökötti siinä mairea hymy kasvoillaan ja vaikutti siltä, kuin se olisi ajatellut; ”jaahas, nyt minut sitten tultiin hakemaan kotiin.”

Tapanani ei useinkaan ole laittaa sanoja koirien suuhun kuin ne olisivat ihmislapsia (no eipä), mutta tämä kyseinen koira oli aivan, kuin se olisi valinnut minut. Niinpä lähdimme kotiin, minä ja vaalea pentu, yhdessä. (Tuosta noin vaan! Apua!)

Ja niinpä siinä sitten kävi. Tämä tässä on Alpi, Brookway Peter Pan. Alpi tarkoittaa kirkasta, vaaleaa. Sellaista, kuin Alpi on – se on todella aurinkoinen pentu, jonka kasvot ovat täynnä valoa.

Alpi sujahti laumaamme kuin kala veteen – aivan kuin Olmikin aikoinaan. Into, Elna ja Olmi katsoivat sitä aluksi hämmentyneenä,mutta tuntuivat tottuvan nopeasti ajatukseen.

Vaikka Intoa minun tietysti kävikin sääli. Se oli tullut leikkauksesta vain tunteja aiemmin, ja oli leikkauksen ja kipulääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä – se näki varmasti muutenkin pieniä vihreitä miehiä, mutta suureksi järkytykseksi Alpin kuvajainen ei hävinnytkään muiden vihreiden miehien kadotessa koiran toivuttua nukutuksesta.
Alpi vain jatkoi eloaan ja luulen Inton miettineen vielä monta päivää pennun tulon jälkeenkin, näkevätkö muutkin sen vai onko se vain hampaan poiston mukanaan tuomia hallusinaatioita.

Kyllä Into, me muutkin näemme sen ja luulen, että se on tullut jäädäkseen.

Kaverit kertoi

IMG_4670c_960px

Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

*   *   *

IMG_4678c_960px

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

*   *   *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

*   *   *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

IMG_4666c_960px

*   *   *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

*   *   *

IMG_4672c_960px

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta  vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

IMG_4643b_960px