Poika on tullut kotiin

Kotona

Loppu viimein aika kului ja kului, enkä minäkään ehtinyt enää ollenkaan eksymään metsään. Lähdin keskiviikkona töistä hiukan tavanomaista aiemmin ja painelin kotiin imuroimaan, koska en halunnut, että tuleva vinttikoirani tukehtuisi jo ensimmäisenä yönä koirankarvoihin, joiden ripottelussa Into ja Elna ovat erityisesti kevään myötä ryhdistäytyneet.

Sitten hyppäsimme autoon ja jännitys sen kuin tiivistyi. Tuntui epätodelliselta, kun viimein saavuimme kasvattajan kotipihaan ja terassin reunalla kökötti pieni raidallinen pentu, joka tuijotti meitä ja pomppi sitten iloisesti tervehtimään. Heti perästä pomppi noin yhdeksän muuta pikkuwhippettiä ja kolme hiukan suurempaa.

Kuvasimme pentuja, juttelimme, allekirjoitimme. Kun viimein nostimme kopassa lämpimässä pentukasassa nukkuvan pikkukoiran syliimme ja lähdimme kasvattajan kyynelehtiessä, minusta tuntui, kuin olisimme rikkoneet suloisen whippetperheen.

Pentukasa

Aluksi pentu vain kummasteli. Sen mielestä oli hämmentävää, että kepo kantoi sen autolle. Sen hämmennykselle ei ainakaan tullut loppua sen myötä, kun otin Elnan auton takaosasta ja esittelin koirat toisillensa. ”Jaahas”, Elna tuntui toteavan. Pentu ei sanonut mitään. Kunhan ihmetteli.

Sitten me peruutimme parkkiruudusta koirat mukanamme, Elna auton takaosassa ja pikkuinen sylissäni. Siitä alkoi valtava, koko matkan kestävä valitus. Pentu ei löytänyt hyvää asentoa, se pyrki jatkuvasti jonnekin ja sydäntä riipivä volina ja valitus muistutti siitä, miten julmasti olimme juuri erottaneet sen kokonaisesta sisaruskööristä. Elna kuikuili suurella mielenkiinnolla takaa, mitä etupenkillä oikein tapahtuu.

Vajaan tunnin kotimatkalla saimme osaksemme syyllistävän katseen, suoraan sydämeen tuijottavat hätääntyneet surusilmät, anelevaa valitusta, hiukan topakampaa volinaa ja käskevän sävyistä möykkää. Aina välillä pentu rauhoittui hiljaa mutisten rintaani vasten, mutta sitten se taas halusi muistuttaa meitä siitä, minkälaisen vääryyden se on kohdannut.

Kotona kaikki oli toisin. Minä ja Elna menimme ovesta ensimmäisenä, ja kepo ja pentu tulivat oitis perässämme. Into katsoi pentua hiukan yllättyneenä, ”toitte sitten tommosen.” Näytti siltä, että sen odotukset olisivat olleet korkeammalla. Se nuuhkaisi pentua ohimennen, mutta ei tainnut juurikaan käsittää, että kyseessä on ihan oikea koira.

Pentu

Pentu tutki uuden kotinsa tarkkaavaisena ja kävi jopa tervehtimässä takapihalla kesäasunnossaan eleleviä kaneja. Yhtäkkiä kaikki sen huolet olivat poissa ja selvisi, ettei se juurikaan välittänyt Intosta tai Elnasta (eivätkä nekään siitä, tämä kuuluu varmasti koiramaiseen tutustumis-strategiaan), että se nauttii sylissä kököttämisestä (siitäkin huolimatta, että olimme juuri riistäneet sen hunnilaumastansa) ja nukkuu mielellään vanhalla tyynyllä pehmustetussa pahvilaatikossaan, jonka olimme sijoittaneet olohuoneeseen (ja toisen samanlaisen makuuhuoneeseen).

Se nukkui pahvilaatikossaan tyytyväisenä, kun minä lähdin iltakävelylle isompien koirien kanssa. Eikä se herännyt edes silloin, kun kepo otti sen syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen, sinne missä me kaikki muutkin nukuimme yömme. Ja niinpä Into nukkui kopassaan, pentu pahvilaatikossaan, Elna omalla paikallaan ja minä sängyssämme onnellisesti hymyillen. Tästä tulee hyvä seikkailu.

Koiruuksien aika ei ole ohi

Koiruuksien aika ei ole ohi

Elomme osana jännitysnäytelmää ei suinkaan ole rajoittunut vain koiranpennun odottamiseen. Draaman kaari toteutui viimeistään silloin, kun sunnuntaina tulimme ruuanhakureissulta ja ajoimme taloyhtiön parkkipaikalle huomaten, että asuntomme takaovi lepatti tuulen mukana apposen ammollaan.

Olemme muuttaneet rivitaloon puolitoista vuotta sitten, emmekä ole nähneet tarvetta pihamme aitaamiselle. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtämään, miksi koiraperheiden pihat useimmiten ovat aidattuja.

Riensimme avonaisesta takaovesta kotiimme sisälle. Kutsuin koiria topakasti jo ennen sisälle taloon ehtimistä, mutta päästessäni sisälle vastassa oli vain punaturkkinen kulta-Into, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Jep. Ei sitten missään.

Ruokatoimitus sisälle ja koiranhakuhommiin. Kepo lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen.

Yritin jotenkin hirveän ovelasti miettiä, minne Elna suuntaisi lähtiessään seikkailuun rivitalolähiöön ja näin ollen mistä suunnasta minun pitäisi aloittaa koiran etsinnät. Jos olisin Elna ja kävelisin avonaisesta ovesta ulos muina miehinä, lähtisinkö pellolle juoksemaan, haahuilisinko tutun koirankouluttajan oven taakse vai lähtisinkö kenties metsään jahtamaan peuroja. Hajusta päätellen kukaan lähitalojen naapureista ei ainakaan grillannut, mikä oli grilliruokien kannalta hyvä asia, mutta saattoi tietenkin hidastaa koiran löytymistä.

Lähdin taloyhtiön parkkipaikalta oikealle ja huhuilin koiraa. Jatkoin kävelemistä tutun koirankouluttajan kotia kohti, koska sitä reittiä pääsisin myös pellon reunaan. Yhtäkkiä erään pihan kulmalta nousi tutun näköinen pää hörökorvineen. Kutsuin koiraani vielä hieman kuuluvammin, ja pihan nurkalta kurkannut pystykorvainen hahmo säntäsi tien yli suoraan luokseni tehden sitten vasikkamaisia iloloikkia ympärilläni.

Selkeästi pihatöiden kimpussa olleet Elnan uudet ystävät, vanhempi rouvashenkilö lapsineen tai lapsenlapsineen, tulivat pihan kulmalle seuraamaan iloista jälleen näkemistämme. Otin muutaman askeleen lähemmäksi kohti rouvaa ja mainitsin karkulaisen löytyneen. Kiitos ja anteeksi, totesin. Rouva vaikutti sekä yllättyneeltä, että huvittuneelta. Koira oli kuulemma täysin vieras ja ennen näkemätön, mutta niin tuttavallinen.

– Oliko se ollut pitkäänkin teidän seurananne?
– No on se tässä jonkun tovin jo viihtynyt.

Vai niin Elna.

Kotiin kävellessämme Elnan koko peppu heilui puolelta toiselle iloisesti viuhuvan hännän rytmittämänä. Hilpeä pepun heilutus ja koiran tuikkivat silmät saivat minut tuntemaan, että se oli loppuviimein ihan tyytyväinen päästessään takaisin kotiin, vaikka se oli alun alkaen sieltä lähtenytkin. Kotiin tultuaan Elna tervehti Intoa iloisesti, vaikka minun näkemykseni mukaan Into vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään. Sitten karkulainen joi kielitolkulla vettä, mistä päättelin, että sen uudet ystävät olivat lahjoneet sitä joillain sellaisilla herkuilla, mitkä eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu koirille.

On hauskaa ajatella (että Elna on elossa ja), että kun takaovi on lepattanut auki, Elna on lähtenyt tavanomaisella päättäväisyydellään itsekseen iltapäiväkävelylle ja toisinaan niin tulta ja tappuraa oleva tollerini onkin loppu viimein kokenut velvollisuudekseen jäädä kotiin odottamaan paluutamme – vaikka ulkona on varmasti ollut tuhansia ihanan hajuisia ruohotupsuja, jotka hiljaa kuiskivat punaturkkini nimeä. Into on ollut koko kevään niin vahvasti hajujen vietävissä, että ihmettelen suuresti, ettemme törmänneet siihen jo parkkipaikan kulmalla tai kävelytien reunalla.

Into ansaitsisi kunniamerkin lojaalista toiminnastaan. Voin vain kuvitella sen ilmeen, kun se on katsonut Elnan lähtevän. Joko se on ajatellut Disney -elokuvista tutulla lempeydellä, että ”tuo se ei koskaan opi” ja pudistellut päätään, tai sitten se on vain todennut, että ”voi paska” ja mennyt koppaansa odottamaan maailmanloppua. Toki yksi skenaario on sekin, että se on vain nukkunut kopassaan niin sikeästi, että se ei ole huomanut tilaisuutensa koittaneen.

Koska Into ei ole koskaan erityisemmin arvostanut kunniamerkkejä tai muitakaan pahalta maistuvia tai hankalasti syötäviä esineitä, tarjosimme sille kananugetteja. Niitä se on aina pitänyt arvossaan. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Elnakin sai pari kananugettia – ihan vain siitä ilosta, että se selvisi ehjänä kotiin. Hyvä meidän joukkue!

Nyt pihakin on aidattu.

Onnellinen arki

Onnellinen arki

Minulla ja rakkailla lemmikeilläni on toisinaan hiukan eriävä käsitys onnellisesta arjesta. Minäkin rakastan luonnossa liikkumista, mutta elämässäni tärkeimpää roolia eivät näyttele haisevat mutaojat tai epämääräisen olennon jätökset pellon reunassa.

Ymmärrän kyllä, että sellaiset hullutukset kuuluvat koiran elämään, enkä minä ole mikään määrittelemään sitä, onko väärin vai oikein, jos joku haluaa kahlata mutaojassa nautiskellen. Se minua hiukan harmittaa, jos joku haluaa hajustaa turkkinsa epämääräisen olennon jätöksillä ja nauttia sitten samasta arjesta kanssani saman katon alla, mutta yleensä huomaan tällaisien asioiden tapahtuvan niin auttamattoman myöhään että minun on turha enää valittaa, kun vahinko on jo päässyt tapahtumaan.

Omasta mielestäni hyvä onnellisen arjen kompromissi on, että eläin saa nauttia uudesta hajusteestaan sen uutuuden viehätyksen ajan, joka minun mittapuullani kestää pellon reunasta kylpyhuoneen ovelle saakka. Sitten alamme määrätietoisesti toteuttamaan minun näkemystäni onnellisesta arjesta, ja ihan ensiksi siihen liittyy koirashampoo.

Onnellinen arki

Onneksi elämässämme on myös paljon asioita, joista olemme samaa mieltä. Vaikka meitä ei olekaan näkynyt tämän vuoden aikana treenikentillä tai -metsissä, meillä on yhteisiä harrastuksia, joista nautimme. Mikä parasta, näihin harrastuksiin ei tarvitse ladata odotuksia, paineita tai aikatauluja, eikä kukaan määrittele, onko toinen meistä oikeassa vireessä tai asennossa.

Kevään korvilla viikko-ohjelmaamme on jälleen ilmaantunut hölkkä- ja juoksulenkit koirien kanssa. Erityisesti kepo on tällä saralla oikein aktiivinen, ja ottaa toisinaan jopa molemmat koirat mukaan lenkille, vaikka täytyy kyllä myöntää, että näistä kahdesta Elna on enemmän juoksijatyyppiä. Inton on hankala löytää oikeaa vauhtia ja oikeita lihaksia kevyen ja tasaisen ravin toteuttamiseen ja se mielummin tökkäisi kuononsa joka kolmanteen vastaan tulevaan ruohotupsuun, kuin etenisi tasaisesti nenänsä osoittamaan suuntaan (siis muualle kuin ruohotupsuun).

Lenkillä

Elna on lenkkiseurana oikein fiksu koira, sillä se liitää kevyesti lenkkikaverinsa rinnalla ja hieman ennen risteyksiä ja tienhaaroja se hidastaa vauhtiaan ja hakee vinkkiä ulkoiluttajaltaan, eikä suinkaan ryntäile paniikinomaisesti kaikkiin mahdollisiin ilman suuntiin (niin kuin joku toinen meillä asuva koira saattaa tehdä).

Usein me molemmat kieltämättä suosimme Elnaa vauhdikkaampien lenkkien seuralaisena, mutta juuri se mahdollistaakin keväästä ja jokaisesta vastaan tulevasta ruohotupsusta nauttimisen Inton kanssa kahdestaan. Olen koiramäärästä riippumatta arvostanut aina yksilöllistä aikaa koiran kanssa, ja mielestäni koiramäärä on vielä silloin kohtuullisissa lukemissa, kun koirakohtaista aikaa on vielä mahdollista, vaivatonta ja mukavaa viettää.

Vaikka erityisesti viikonloppuaamut on mielekästä aloittaa reippaalla hölkällä kumman tahansa karvakaverin kanssa, nautimme yhteisistä reippailuhetkistä myös arkiaamuisin. Lisäksi meillä on muitakin yhteisiä harrastuksia, jotka aiheuttavat onnellisia huokauksia nelijalkaisissa.

Onnellinen koira, onnellinen arki

Viimeisin niistä on hiukan kyseenalainen, mutta myönnän, että jostain syystä aivoistani on aina tullut sitä löyhemmät, mitä enemmän yhteisiä vuosia minulla ja kullakin koirallani on takana. Tarkoitan siis, että toisinaan koirat saavat iän mukanaan tuomia etuoikeuksia. Eräänlaisia vuosibonuksia. Esimerkiksi Remun suuri etuoikeus oli, ettei se juuri koskaan käyttänyt talutushihnaa ulkoillessaan, vaan kävi kävelyillä ilman remmiä omaa tahtiaan tienreunassa edeten.

Ihmisläheisen, herkän ja huomiota rakastavan Elnan etuoikeus ja yhteinen harrastuksemme on nykyisin myöhään iltaisin ja toisinaan myös aamuisin sängyllä köllöttely. Olen aina suhtautunut hiukan ristiriitaisesti siihen, saako koira tulla sänkyyn (tai edes sohvalle), sillä toisaalta se on ajatuksena viehättävä, mutta toisaalta juuri sen vastakohta.

Lähtökohtaisesti koirat eivät ole meillä viettäneet aikaansa sängyllä tai sohvalla, eikä niillä ole ollut lupaa moiseen, mutta kuten sanoin, jostain syystä aivoni löystyvät yhteisien vuosien myötä ja olemme ilta-aikaan kutsuneet Elnan köllöttelemään seuraksemme sänkyyn. Intoa ei moinen taida harmittaa, sillä se viihtyy valtavan taljansa kanssa oikein hyvin lattian rajassa – mieluusti jopa ulko-oven edessä, sillä sen turkki on todella paksu ja ilmeisen lämmin – mutta viime aikoina olen pistänyt merkille, että televisiota tuijottaessani saatan kuin huomaamattani pyytää Inton viereeni sohvalle, jolloin me molemmat olemme saaneet nauttia antaumuksellisesta röhnötyksestä, mikä on valehtelematta meidän molempien yksi ehdottomista suosikkiharrastuksista.

Nykyisin tiedän, että aktiivinen harrastusrintama ei välttämättä ole avain koiran onnelliseen elämään, eikä varsinkaan takaa sitä etenkään sen perusteella, mitä olen treenikentillä ja sen ulkopuolella nähnyt. Minusta tuntuu, että läsnäolo sekä ennen kaikkea tasapainoinen arki luovat koiralle sen ympäristön, jossa se viihtyy. Ja silloin, kun kaikki viihtyvät, on helppoa luoda yhdessä onnellinen arki. Sillä niinhän se on, että onnellinen arki luo onnellisen koiran, ja onnellinen koira luo onnellisen arjen.