Kaverit kertoi

IMG_4670c_960px

Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

*   *   *

IMG_4678c_960px

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

*   *   *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

*   *   *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

IMG_4666c_960px

*   *   *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

*   *   *

IMG_4672c_960px

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta  vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

IMG_4643b_960px

Elämää koiranpennun kanssa

Nukkuva koiranpentu

Aluksi peittelimme Olmin joka ilta nukkumaan sen omaan pahvilaatikkoon makuuhuoneeseen. Kaksi täysin omaa leposijaa oli hyvä idea, sillä pentu lepäilee mieluusti olohuoneessa omassa pahvilaatikossaan silloin, kun kaikki muutkin ovat olohuoneessa ja makuuhuoneessa vastaavasti iltaisin, kun menemme nukkumaan.

Ja voin sanoa, ettei kovinkaan moni asia maailmassa ole suloisempaa, kuin punaisen huopansa alla sikeästi nukkuva koiranpentu.

Arki koiranpennun kanssa pyörähti vauhdikkaasti käyntiin, ja minua on suorastaan säälittänyt, että en ole ehtinyt kirjoittamaan tarkempia muistiinpanoja Olmin elämästä sen ensimmäisten meillä vietettyjen hetkien myötä esimerkiksi muutaman kerran viikossa.

Olmi on tulonsa myötä aktivoinut paitsi kirjoitusintoni, myös valokuvausintoni ja koko koiraharrastukseni. Lisäksi olen innostunut työntämään sosiaalisen median osaltani niin täyteen eri kuvakulmasta otettuja whippetkuvia, että luulen, että valtaosa koirattomista kavereistani on kaikessa hiljaisuudessa poistanut käyttäjätilini ystävälistaltaan.

Yksinoloharjoitukset

Aloitimme yksinoloharjoitukset jo seuraavana päivänä Olmin saavuttua uuteen kotiinsa. Aamupäivä oli niin touhukas, että kun koiranpentu väsähti ja meni omaan koppaansa nukkumaan, minä lähdin Inton ja Elnan kanssa kävelylle.

Saavuttuamme takaisin kotiin kopasta löytyi se sama nukkuva koiranpentu, joka sinne oli jätettykin, joten minä pystyin leikkaamaan taka- ja etupihan nurmialueet ja sen jälkeen keskittymään muihin kotitöihin, joita olin jättänyt rästiin juuri siksi, että en vain istuisi Olmin kopan reunalla valtaosaa päivästä koiranpentua ihastellen (kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että se olisi paras tapa viettää aikaa nyt, kun pentu on vielä pieni ja suloinen ja viaton ja…).

Taktiikka oli nerokas. Minä puuhailin omiani ja koiranpentu pääsääntöisesti nukkui.

Sitten, kun se päiväuniensa jälkeen oli taas virkeimmillään, harjoittelimme luoksetulokäskyä ja muuta hyödyllistä, mikä taas jo parin minuutin innostavana harjoitteena laski koiran energiatasoja niin, että saatoin jälleen keskittyä pölyjen pyyhintään, pyykkikoneen täyttöön ja tiskikoneen tyhjentämiseen.

Sittemmin Olmi on ollut päivittäin vaihtelevia pätkiä yksin. Ensimmäisten päivien aikana kyse oli isojen koirien lenkityksen aikaisesta yksinolosta, kauppareissujen aikaisesta yksinolosta tai vain roskien viennin aikaisesti yksinolosta. Silloin tällöin joukkoon on ujutettu myös 7,5-8,5 tunnin yksinoloja, jotka nekin ovat sujuneet ongelmitta.

Jotenkin kaikki on mennyt niin hyvin, että Olmi tuntuu toistaiseksi vielä liian hyvältä ollakseen totta. Lisäksi sen mielikuvitus tuntuu täysin verrattomalta: ensimmäisen pidemmän, kolmen tunnin, yksinolonsa aikana Olmi oli vetänyt makuuhuoneen päiväpeiton lattialle ja koristellut sen likaisin sukin. Abstraktin taideteoksen kruunasi päällimmäiseksi aseteltu kanihäkin siivoukseen käytetty kihveli.

Toisen pidemmän yksinolokerran jälkeen kirjoitin Facebookkiin, etten enää tiedä, mitä tehdä hurjaksi äityneen koiranpentuni kanssa. Se oli yksin ollessaan vienyt mustekynän kenkään.

Sellainen riiviö se meidän Olmi on.

Olmi nukkuu

Yksinoloharjoitusten lisäksi koiranpennun elämään on mahtunut kaikkea, mitä koiranpennun elämään yleensäkin kuuluu – ja myös paljon sellaista, mitä olen vain mahduttanut sen päiviin. Olemme autoilleet ahkerasti, sillä se tuotti aluksi itkua ja porua – kunnes ymmärsin pehmustaa Olmin teräshäkin valtavan paksulla fleecehuovalla ja lämmittää auton saunaa muistuttavaksi kopiksi – josta kyllä vilukissana nautin itsekin suunnattomasti  (kesä, tulehan jo).

Olemme vältelleet tungettelevaa mäyräkoiranaista Musti ja mirrissä (voisin joskus kertoa tämänkin tarinan alusta loppuun) sekä keskustelleet ummet ja lammet bostoninterriereitä kasvattavan naisen kanssa Kodin Terrassa.

Olen ostanut Olmille jo hieman isomman, symppiksen kaulapannan (joka on sille vieläkin hieman iso – mutta josta olen innoissani: kerrankin koira, jonka kaulassa kauniit pannat pääsevät oikeuksiinsa ja ylipäätään erottuvat karvan seasta!) ja kyläilleet vanhempieni luona tervehtimässä pienikokoista seurakoirasekoitusta Milliä.

Olmi on jopa päässyt lukuisille erilaisten kokoonpanojen laumalenkeille, ja näyttäisi siltä, että whippettini sopeutuu niin paimenporukkaan kuin yhtä hyvin täysin sekalaiseen laumaan muine pentuineen ja suursnautsereineen.

Olmi on jo käynyt työpaikallani tervehtimässä työkavereitani ja maanantaina Olmi pääsi katsomaan tanssiryhmän esiintymistä Linnan puistoon suuren yleisön ja kovaäänisen äänentoiston sekaan.

Torstaiaamuna se ajoi ensimmäisen jälkensä, kolme ja puoli metriä pitkän ja sitäkin maukkaammaan raakalihapullajäljen etupihalla juuri ennen töihin lähtöäni. Jäljestys oli niin herkullista puuhaa, että jutun jujun tajuttuaan Olmi ei olisi millään malttanut lopettaa nuuskuttelua vielä sittenkään, kun se oli syönyt koko sammaleelle uhratun aamupalansa sisuksiinsa.

Olmi matkustaa

Arki ei tietenkään kauttaaltaan ole ollut poukkoilua paikasta toiseen. Vaikka tahti kuulostaakin äkkiseltään vauhdikkaalta, olen edennyt tarkasti koiranpennun ehdoilla ja antanut myös levolle sijaa. Viikkoon mahtuu löhöpäiviä ja lukuisia löhöhetkiä. Jostain syystä olen alkanut lipsumaan periaatteistani koirien ja sohvien suhteen, ja olen jopa herännyt tilanteesta, jossa olen juuri ottanut päiväunet sohvalla koiranpennun kanssa. Hmm…

Onneksi poikkeus vahvistaa säännön, vai mitä? Täytyy kyllä myöntää, että silkkisen pehmeää ja alusvillatonta, lähes alastonta koiranpentua on mahdoton vastustaa – etenkään, kun olen hulluna kuumavesipulloihin ja juuri siltä Olmi usein tuntuu kömpiessään aivan liki.

Läheisyys lämmittää, mutta onneksi Olmin sohvan edustalla sijaitseva pahvilaatikko on mieluisa sekin, ja useimmiten kehoitammekin Olmia viettämään aikaansa ennemmin siellä kuin ihmisten paikalla sohvalla.

Just chillin'

Kaikkein ikävintä koiranpennusta kertoessa on se, että vaikka ottaisin siitä kuvia maailman parhaalla kameralla tai täyttäisin Instagram -tilini kaikissa mahdollisissa tilanteissa otetuilla kuvilla, en mitenkään pysty välittämään eteenpäin sellaisia asioita, jotka eivät vain käy kuvista ilmi. Kuten sitä, että

…Olmi on oikeasti tosi pieni.
Siis tosi. Pieni. Se nukkuu banaanilaatikossa ja häkki jossa se matkustaa on mitoitettu skotlanninterrierille.

…Olmin turkki on maailman pehmein.
Ellei pennun luonne olisi mitä mahtavin, olisin varmaan tehtaillut siitä jo ylelliset silkkihansikkaat.

…Olmilla on ylisuuri nahka, joka rypistyy söpösti koiranpentua vanutellessa.
Jos sitä olisi vieläkin enemmän, rikastuisimme myymällä sitä design -valaisimien varjostimiksi, koska se on kuvioinniltaankin erittäin trendikäs.

…Olmin maailman suloisimmat önähdykset, äännähdykset ja jopa liikuttavan herttainen kiukkuhaukku eivät nekään välity kuvista.
Olmi on vasta hiljattain alkanut kiukkuamaan – sitä tapahtuu silloin, jos joku ei reagoi sen päähänpistoihin sen toivomalla tavalla, tai jos se itse piereskelee niin häiritsevästi, että se herää päiväuniltaan. Yleensä tämän myötä Olmi alkaa etsimään syyllistä ja kiukkuhaukkuu sille, joka sattuu olemaan lähimpänä ja on siten mitä todennäköisimmin syyllinen sen pieruihin.

…Olmin vielä toisinaan haparoivat askeleet ja muksahtelut.
Toisinaan meno on täysin holtitonta tai muuten vaan motorisesti suunnittelematonta, eikä sellainen sydämet sulattava toiminta vain mitenkään välity kuvista.

…Rakkaus.
Kun whippetin häntä ei ole alati heiluvaa mallia, sitä oppii arvostamaan niitä hetkiä, kun se heiluu. Ja se heiluu silloin, kun Olmi seikkailujensa jälkeen kohtaa taas Inton ja Elnan tai meidät pitkän työpäivän jälkeen. Sitä rakkautta on mahdoton taltioida, samoin kuin sitä, miten hellästi Elna nuolee Olmin päälakea tai miten äidillisen kärsivällisesti se kestää meille muuttaneen pennun päähänpistoja.

Olmi ja Elna

Tosi pitkä perjantai

Olmi lepäilee

Perjantai oli Olmin koko viikon huipennus. Päivä alkoi 30 minuutin luontoretkellä, jonka aikana kiersimme pellon, etsimme varpuja kaneille, seikkailimme metsässä ja keräsimme kaneille lopulta muovipussillisen rehuja (sekä varpuja).

Into ja Elna olivat tottakai mukana, ja on jo ilmiselvää kuinka Olmista tulee joka päivä rohkeampi ja kokeilunhaluisempi, jopa hieman uhmakkaampi – ja kuinka sen otteet Intoa ja Elnaa kohtaan käyvät yhä kovemmiksi. Saan jo hyvin topakasti huomauttaa pentua siitä, ettei se voi purra hihnassa kulkevaa sekarotuista kurkusta kesken aamukävelyn.

Elna ei välitä purevasta pennusta, mutta usein vilkuilee minua silmäkulmastaan samalla, kun pikku piraija murisee ja riuhtoo sen kaulanahkaa. Luulen sen olevan hienovarainen avunhuuto (tai sitten yksinomaan murhaava vilkaisu siitä hyvästä, että minä todella hain meille tuollaisen silloin tällöin piruksi äityvän pikkukoiran – ja vielä maksoin siitä).

Toistaiseksi hyvä asia on se, että Olmi uskoo sekä minua, että Intoa ja Elnaa kertasanomalla. Eri asia on, kuinka usein tohdimme kieltää niin herttaisen näköistä pentua…

Elna ja pupula

Luontoretken jälkeen lähdin töihin, aivan kuten edellisenä päivänä ja sitä edellisenä päivänä ja niin edespäin. Vietin kyllä ”mammalomaa” Olmin kanssa sen saapumiskeskiviikosta sunnuntai-iltaan, mutta maanantaista alkaen olen käynyt töissä niin kuin kaikki normaalit ihmiset.

Ensimmäisenä mammalomani jälkeisenä työmaanantainani kepolla oli vapaapäivä ja tiistaina hän teki iltavuoron, jolloin Olmi ei joutunut olemaan kuin hieman päälle tunnin ilman ihmisiään.

Sen jälkeen kepo on pitänyt lisää vapaapäiviä, mutta lopulta hänkin meni töihin, ja niinpä minä jätin Olmin kotiin Inton ja Elnan kanssa ensimmäistä kertaa yksin vajaan kahdeksan tunnin työpäivän ajaksi perjantaina.

Ja koska kyseessä oli ensimmäinen yksin isojen koirien kanssa vietetty kahdeksantuntinen, en rehellisesti sanottuna oikein tiennyt, mitä odottaa palatessani töistä kotiin.

Parin-kolmen tunnin yksinolot ovat sujuneet alusta alkaen moitteettomasti, mutta toisaalta Olmi on ollut ensimmäisestä päivästään saakka täynnä yllätyksiä, ja tehnyt paljon sellaisia asioita, joita en olisi olettanut sen tekevän.

Koiranpentu

Pahin skenaario olisi ollut saapua työpäivän jälkeen parkkipaikalle ja huomata, että meidän kohdallamme rivitalossa olisi vain kasa sortuneita tiiliskiviä, mutta todellisuudessa ainakin seinät näyttivät olevan pystyssä ja ulospäin ehjiä.

Ehjiä ne olivat myös sisältä. Kun avasin oven ja sitten vielä eteisen oven, vastassani oli joukko erinäköisiä ja erivärisiä koiria, jotka kaikki heiluttivat peppuaan iloisesti vastaanottokomiteassaan eteisessä.

Näky oli varsin suloinen, sillä Olmin sijainti oli suoraan Elnan vatsan alla. Kiiruhdin oitis päästämään veikeän näköisen joukkion suoraan takaovesta takapihalle pissalle, ja kun sitten pikapissatuksen jälkeen tulimme koko porukka takaisin sisälle, ryhdyin tarkastelemaan asuntomme vajaan kahdeksan tunnin aikana saamia vaurioita.

Jotka olivat: ei mitään. Ei yhtikäs mitään! Yksi pienen pieni pissalätäkkö hieman väärässä kohdassa, ja siinä kaikki. Huippuolmi!

Olmi

Hyvin alkanut ja hyvin jatkunut perjantai sen kuin jatkoi nousukiitoaan. Yhdeksän viikon ikäisellä pikku-Olmilla oli edessään vielä elämänsä ensimmäinen työkeikka koirakoulu Hundaamossa, jossa kaikki koirani toimivat avustajina.

Olmi pääsi osaksi ohitusharjoitusta, jossa tarkoituksenamme oli toimia häiriökoirakkona sellaiselle koirakolle, jolla oli ollut ongelmia ohitustilanteissa arjessa.

Olmi suoriutui tehtävästä loistokkaasti, eikä se tuottanut minulle pettymystä sittenkään, kun vein sen kotiin ja otin häiriökoiraksi ensin Inton, sitten Elnan ja sitten Inton ja Elnan yhtä aikaa niin, että Olmi joutui jäämään yksin kotiin odottamaan.

Into

Takaisin kotiin palatessamme vastassa oli tyynen rauhallinen ja luottavaisesti odottanut koiranpentu, joten vaikuttaisi siltä, että meille on suotu oikein hyvähermoinen tapaus. Ja vaikka me olimme juuri tulleet takaisin, ei mennyt aikaakaan, kun sieppasin koko kolmen koplan mukaani ja lähdin takaisin Hundaamohommiin – illan kruunasi laumalenkki Anun lauman sekä toisen avustajakoirakon kanssa.

Illan lenkkikokoonpano koostui omien koirieni lisäksi kolmesta Olmia hiukan vanhemmasta sekarotuisesta pennusta, yhdestä sekarotuisesta nartusta, vesikoirasta ja suursnautserista. Yhteensä meillä oli siis yhdeksän koiraa, jotka kaikki tuntuivat nauttivan ilta-auringon valosta ja lämmöstä siinä missä me ihmisetkin.

Ihana Lempi

Ja mikäs siinä on nauttiessa. Huikean hyvä päivä takana ja kesä, joka toivottavasti on vielä edessä päin! Olmi sujahti – tapansa mukaisesti – jengiin kuin kala maljaan, eikä useiden kymmenien kilojen kokoero tuntunut haittaavaan kesäillasta nauttivaa suursnautseria sen enempää, kuin pientä whippetin pentuakaan. 05062015_0222_960px