Eihän siitä mihinkään pääse. Totuutta on katsottava silmiin, ja ne silmät heijastavat outoa sinistä ja silloin tällöin jopa rähmivät. Pelkään kaihia, mutta asiaa ei ole tutkittu. Vasen silmäluomi, huuli ja korva roikkuvat. Se johtuu kasvojen vasemman puoleisesta halvaantuneisuudesta, jonka syytä ei tunneta. Huomasin sen muutama vuosi sitten, kun tuijotin koiraa valokuvissa. Sen kasvot eivät ole symmetriset, mutta kenenpä meistä olisikaan.

Sen vikkelät liikkeet ovat vaihtuneet hiukan kömpelömpiin ja hitaampiin, mutta kun se innostuu, sen ikää on mahdoton arvioida. Vuodet kohtelivat sitä hyvin aina siihen saakka, kunnes erään kerran sen kyltymätön ahneus kostautui ja koira joutui leikkauspöydälle sisuksissaan peuran luu. Eläinlääkäri kuvitteli pääsevänsä pelkällä suolihuuhtelulla, mutta kaikkien yllätykseksi selvisi, että luu oli koiran vatsalaukussa kokonaisena, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi koiran leikkaaminen auki.

Toipuminen suuresta vatsanavaamisoperaatiosta vei veronsa ja vanhensi koiraa silminnähden. Leikkauksen jälkeen siitä tuli ilmiselvästi vanha koira. Pian leikkauksesta on kulunut vuosi ja kenties jälkitautina tai ei, koira sairastaa kroonista haimantulehdusta, mikä kenties vanhentaa koiraa vielä entisestään. Silti se silmin nähtävästi nauttii vielä elämästään – ja toivottavasti tiedämme heti, kun enää ei.

Se nauttii siitä, että sillä on oma koti perheen ainoana koirana ja kun eräänä viikonloppuna tulimme sen “ison pikkuveljen” (Inton) kanssa kyläilemään Rompun Omaan Kotiin, se ei ottanutkaan meitä vastaan iloisesti. Kun se tajusi, että Into on sen kodissa, se jähmettyi paikalleen jäyhän näköisenä, tuijotti meitä pistävällä ja syyttävällä katseella ja seisoi siinä liikkumatta hieman tutisten ja vakuuttavasti muristen. En ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena, se näytti siltä, kuin se olisi ollut tosissaan valmis haastamaan Inton elämän ja kuoleman kamppailuun siitä, kuka saa jäädä Rompun Oman Kodin ainoaksi koiraksi. Vaikka eihän Intolla ollut edes aikomustakaan muuttaa pienen isoveljensä omaan kotiin. Romppu tuntui ottavan vierailumme henkilökohtaisesti. Se vaikutti niin järkyttyneeltä ja pahan sisuiselta, että olin aivan yllättynyt sen reaktiosta Intoa kohtaan – ja nämä kaksi ovat sentään taannoin jakaneet saman kodin kolmen vuoden ajan.

Siitä huolimatta se on korvaamaton. Jo hieman nuhruisen näköinen, mutta niin käsittämättömän rakas pieni olento. Se nauttii huomiosta ja rapsutuksista, se on määrätietoinen ja päättäväinen. Pieni cockerspanieli, jonka kanssa olen jakanut 10 vuotta elämästäni. Hyvää syntymäpäivää, Romppu!

Minulla ei ole viime aikoina ollut juurikaan aikaa tai innostusta kiertää kirppareita, mutta tänään elvytin aikani kuluksi vanhaa harrastustani ja sainkin yllättyä positiivisesti iskiessäni oikeaan kultasuoneen! Hämeenlinnan suurkirpputorilta löytyi huima määrä kenties jonkun edesmenneen eläinkaupan tarvikkeita, sillä koko pöytä oli täynnä täysin uutta ja käyttämätöntä vermettä alkuperäisine hintalappuineen.

Eikä mitään ihan turhaa tilpehööriä, vaan laatutavaraa avainsanoina Jokke, topcanis ja Hurtta! Päivän saalis oli:

• Kolmen metrin jälkiliina kumiraidoilla (norm. 18,50 €) 9,20 €
• Musta nylontalutin (norm. 22,90 €) 11,40 €
• Damin kaltainen vesilelu (norm. 4 €) 2 €
• Hurtta Leather Classics -sarjan puolikuristava panta (norm. 23,90) 7 €

Into näyttää uudessa nahkapannassaan ihan super komealta ja jatkan edelleen haaveilua siitä, että jonain päivänä ostan kovia tuskia tuntematta myös Elnalle saman sarjan kaulapannan! Olen ihaillut Hurtan Leather -sarjaa jo pitkään raaskimatta kuitenkaan ostaa ainuttakaan sarjan tuotetta. Minulle on riittänyt tähän asti oikein mainiosti se, että perheemme pikku Remu on kantanut ylpeydellä kaulassaan Hurtta Leather Classics -puolikuristavaa pyöröpantaa unohtamatta sitä, että sillä on myös sarjaan kuuluva talutin.

Inton ja Elnan lenkkityylin kuuluvat muuten perinteiset kuristavat ketjukaulaimet, niin julmalta kuin se kuulostaakin. Hihnoina niillä on joskus tarjouskopasta ostamani nahkajäljitelmähihnat, jotka haaveilen vaihtavani kevyempiin ja kapeampiin (ja paljon kalliimpiin!) rasvanahkataluttimiin. Tänään ostamani topcanis -nylontalutin vaikuttaa kyllä sekin niin kätevältä useine pituuden säätöä mahdollistavine renkaineen ja lukkoineen, että ajattelin hankkivani varmuuden vuoksi vielä toisen samanlaisen. Tuollaiset pitkät monitoimitaluttimet mahdollistavat treenaamiseen spontaanisti lähes missä vaan, kun toinen koirista on helppo lykätä vaikkapa valotolppaan tai koivuun kiinni!

Meidän talouteemme kuuluu kolme koiraa. Ostin Inton kesällä 2008 harrastuskaveriksi ja seuraneidin roolin saaneen Elnan helmikuussa 2010. Etälaumalaisena meillä on pian kymmenen vuotta täyttävä Romppu, jonka sain 12-vuotiaana. Romppu muutti vanhempieni luokse eläkepäiviä viettämään heinäkuussa 2011, kun tulimme siihen tulokseen, että pappakoiran on parempi elellä rauhallisemmassa ympäristössä perheen ainoana silmäteränä.

Inton ja Elnan lisäksi talouteemme kuuluu Remu. Se on skotlanninterrieri. Se tuli kaupanpäälisenä, kun löysin miehen, jonka kanssa muutin sittemmin yhteiseen asuntoon.

Olemme eläinrakkaita ihmisiä, eikä meillä ole tapana puhua sinun ja minun koirista, vaan meidän koirista. Kulut jaetaan jokseenkin tasan ja lenkille pääsee useimmiten koko lauma kerralla. Siitä saakka, kun Remu ensimmäistä kertaa astui kotiimme, se on ollut yhtä tärkeä perheenjäsen, kuin muutkin nelijalkaiset.

Silti jokin mättää. Olen pitänyt Remua mielenkiintoisena tuttavuutena ja selaillut skotlanninterriereiden rotuyhdistyksen nettisivuilta niin rotuesittelyä kuin keskustelupalstaakin, enkä silti oikein ota selvää, mikä on tämä kummallinen eevokki. Rodun peruspiirteistä kertova luonnekuvaus selittää jonkin verran. “Skotti on älykäs koira. Lisäksi se on hyvin itsenäinen ja siitä löytyy paljon temperamenttia. Rodulla on voimakas oma tahto, mikä sen älyn kanssa yhdistettynä voi aiheuttaa vallankaappausyrityksiä.”

Niin. En tiedä, lasketaanko vallankaappausyritykseksi sitä, että kun yritän maanitella koiraa paikasta A paikkaan B, se vaan tuijottaa minua karvaisilla kasvoillaan tekemättä elettäkään. Yleensä aloitan kutsumisen iloisesti ja reippaasti. “Remu!” Mutta mitään ei tapahdu. Sitten odotan ja hetkisen odotettuani toistan iloisen ja reippaan kutsuhuutoni lisäten siihen vielä kannustavia eleitä. Koska mitään ei edelleenkään tapahdu, siirryn yhä vain vaativampaan käskytykseen ja lopulta uhkaan koiraa perkeleellä ja heti uhkauksen jälkeen annan koiralle taas mahdollisuuden toteuttaa toiveeni, jonka olen ilmaissut jälleen iloisemmalla äänenpainolla.
Vaan koira ei reagoi. Se tuijottaa minua, tai mistä minä tiedän mitä se otsatukkansa alla tuijottaa, mutta ainakin sen nenä osoittaa minuun päin, mutta mitään ei siltikään tapahdu. Kuulossa ei pitäisi olla mitään vikaa ja miestäni se kyllä tottelee. Ainakin useimmiten.

Minun on vaikea kuvailla suhdettani Remuun. Se on kiva pieni koira, jonka mielelläni kutsun aina silloin tällöin sohvalle viereeni katsomaan telkkaria (silloin kyllä kuunnellaan), ja aina kun lähden liikuttamaan “isoja koiria isojen koirien maastoihin” en kuitenkaan raaski jättää sitä yksin kotiin. Ja sitten kiroan, kun rämmimme “isojen” kanssa upottavassa hangessa ja joudun koko pitkän lenkin ajan kantamaan Remua sylissäni, koska se ei superpienilläminiatyyrijaloillaan yksinkertaisesti pysty kävelemään tai pomppimaan niin upottavassa hangessa pitkiä matkoja. Ja lisäksi se tutisee koska sen varpaita paleltaa.

Se on silti ihan kiva koira. Onhan se pieni ja vanha, joten haastavissa maastoissa rämpimättömyyden voi antaa sille anteeksi. En siltikään ymmärrä sitä. Tuntuu, ettei sillä ole ilmeitä ja eleitä, ainoastaan otsatukka, parta ja koristekarvat. Tuntuu, etten tähän päivään mennessä ole löytänyt siltä kuin kahta erilaista ilmettä: sellaisen, mikä sillä yleisemmin on ja sellaisen muuten samanlaisen, jossa sillä vain on kieli ulkona kun se läähättää. Sen hännälläkään ei ole ilmeitä, vaan se sojottaa aina suoraan ylöspäin (mikä aluksi aiheutti väärinkäsityksiä toisten perheenjäsenten seurassa) tai sitten suoraan alaspäin. Ilman välimuotoja.

Ja minä kun luulin olevani hyvä lukemaan koiria ja kommunikoimaan niiden kanssa. (Tästä päästään kysymykseen, lukeutuuko Remu ollenkaan Mammalia -luokkaan, Carnivora -lahkoon, Canidae -heimoon ja Canis -sukuun, eli onko se edes Canis lupus familiaris, yksinkertaisemmin ilmaistuna koira? Wikipediaan tarkemmin tutustuttuani ei se kyllä eevokistakaan mene. Sillä ei ole erityistä taipumusta kantaa saalistamiensa eläinten hampaita, sarvia ja kalloja voitonmerkkeinään, eikä se asu korkealla puusiltojen yhdistämissä puissa.)

Sillä on aina sama naama ja se on aina yhtä ennalta-arvaamaton. Saatan päästää koirat nopealle pihapissalle, jolloin (minun) Into ja Elna käyvät ripeästi asioillaan ja tulevat sitten takaisin ovelle odottamaan sisäänpääsyä. Kun taas (sinun) Remu sen sijaan kipittää superpienilläminiatyyrijaloillaan ympäri pihaa, eikä siitä ota selvää, onko se etsimässä kakkapaikkaa vai jäljestämässä fasaaneja. Se saattaa pyöriä hätäisen näköisenä ympäri pihaa ja sitten vain lopettaa ja tulla ovelle. Tai sitten ei, parhaimmillaan se jatkaa pyörimistään vielä toiset 5, 10 ja 15 minuuttia. Tai sitten, aivan yllättäen, jäädäkkin kakalle.
Tämä on Remun yllättäväisyyksistä suuri inhokkini. Yllätyskakat. Pommitus alkaa yleensä silloin, kun sitä vähiten odottaa ja sellaiseen paikkaan, mihin sitä vähiten toivoisi. Lenkeillä silloin, kun kakkapussit ovat juuri loppuneet ja tarharyhmä kävelee vastaan, tai sitten juuri, kun olemme kahden suojatien välissä liikenteenjakajalla.

Niin kävi tänäänkin, ja siinä seisoskellessani ja odotellessani aamu kahdeksan ruuhkaisella liikenteenjakajalla suojateiden välissä kaikessa rauhassa asioitaan hoitavaa skotlanninterrieriä tulin miettineeksi, että ehkä sittenkin alamme puhumaan sinun ja minun koiristani, jolloin sinä ulkoilutat hävyttömän pienen terrierisi ja minä kaksi suhteellisen järkevää “isoa.” Ei ainakaan pitäisi sitten tulla eteen tilanteita, jossa seison suojateiden välissä kolmen koiran kanssa, joista tasan jokainen on puettu kirkkaisiin huomioliiveihin ja minunkin kasvoni alkavat olla paloauton väriset. Siinä oli ohi ajavilla autoilijoilla sun muilla varmasti ihmeteltävää, kun keskellä kaistoja seisoi yksi pinkkipaitainen koira, yksi oranssipaitainen koira ja yksi keltapaitainen, kakalla oleva pikkukoira. Tuntui, että se hetki kesti ikuisuuden.
Siinä me sitten seistiin. Isot koirat aloittelikin jo paikoillaan steppailua ja levotonta piipittämistä, kun tassut jäätyy ja yks vaan kakkaa. Kerrottakoon vielä sen verran, että suojatien toisella puolella olisi ollut hevostalli ja syrjäiset maastot, joissa kukaan ei olisi ollut näkemässä, kun pieni keltainen koira kakkaa.

No. Ehkä minä vielä jonain päivänä opin lukemaan Remua ja sen kummallisuuksia. Opin olemaan raahamatta sitä suojatielle kun se tepastelee superpienilläminiatyyrijaloillaan siihen tahtiin, että pian pitää päästä hädälle ja ehkä jonain päivänä tiedän, mitä tarkoittaa, kun sen häntä osoittaa ylös tai kun sen häntä osoittaa alas. Ehkä kaikkein huvittavinta tässä on se, että olen ihan ilman ongelmia pärjännyt jo kuukausia sotakoiraohjaajana ja käsitellyt aggressiivisuutensa puolesta arvaamattomimpiakin yksilöitä, mutta kotona odottava pikku terrieri on minulle täysi mysteeri.

Koska meidän taloudessamme ei siis missään nimessä puhuta “sinun ja minun koirista” vaan ehdotttomasti vaan meidän koirista, liitettäköön loppuun vielä pitkään koiraihmisten keskuudessa liikkunut kirjoitus siitä, kuinka sinun ja minun koirani todellisuudessa eroavat toisistaan… Myös meidän taloudessa.

Sinun koirasi on laiska
- Minun on rauhallinen.
Sinun koirasi on lihava
-Minun koirani on voimakasrakenteinen.
Sinun koirasi on tyhmä
– Minun vaan oppii hitaasti.
Sinun koirasi on stressaantunut
- Minun on leikkisä.
Sinun koirasi on huonosti kasvatettu
- Minun on itsenäinen.
Sinun koirasi on hemmoteltu
- Minun on perheenjäsen.
Sinun koirasi on itsepäinen
- Minun luottaa itseensä.
Sinun koirasi liikkui huonosti
- Minun liikkui huonolla alustalla.
Sinun koirasi voitti, koska tunnet tuomarin
- minun, koska se oli paras.
Sinun koirasi hävisi, koska tuomari osasi asiansa
- Minun hävisi koska tuomari ei tuntenut rotua.
Sinun koirasi kerjää
- Minun on vain utelias.
Sinun koirasi haukkuu
- Minun vahtii.
Sinun koirasi on arka
- Minun on varovainen.

Hurrr! Pakkaslukemat muistuttavat jälleen lapsuuden talvista. Ihan hyvä niin, on tämä kai parempi, kuin pimeät ja synkät kurakelit. Olen armeijassa kunnostautunut talvilajien (=koirahiihdon) harrastajana ja sen myötä koen, että vastapainoksi saan lomilla rötvätä kotona pistämättä nokkaani muutamaa kymmentä minuuttia kauemmaksi aikaa ulos. Onhan se koiria kohtaan epäreilua, mutta enpä ole kuullut valitusta polven korkeudelta. Meillä viime aikaiset päivät ovat koirien puolesta sujuneet kuten alla olevat kuvat antavat ymmärtää: reippaanlaisia kontaktilajeja pihalla harrastaen ja vastapainoksi sisällä rötväten. Yleistä lepäilyä ja hengailua lähinnä.

Olen itse melkoinen vilukissa, ja vaikka Into taljansa puolesta kestäisi vaikkapa noutopuuhien treenailua näillä keleillä, se ei riitä minulle houkuttimeksi. Naulakossa odottavien lasketteluhousujen ja toppatakin pukeminen tuntuu ylivoimaiselta, kun vaihtoehtona on villasukat jalassa kotona nököttäminen. Armeijan tarkasti aikataulutettujen päivien vastapainoksi sitä tahtoo kotiin tullessaan vaan olla ja nauttia joko siitä kiireettömyydestä tai sitten spontaaneista ideoista.

Ja kuten varmaan kaikkien koiraihmisten, termi “sisällä nököttäminen” ei (pelkästään) tarkoita sohvalla suosikki sarjaansa maratonina katsomista (ja siivoamista), vaan siihen tottakai sisältyy myös jonkinlainen prosentuaalinen osuus koirien kanssa tekemistä. Kauneudenhoitoa (eli turkin sukimista ja kynsien lyhentämistä) ja temppujen opettamista. Tällä hetkellä meillä harjoitellaan komentoa “asento” (eli jäyhää mutta perinteistä orava/kerjäys -asentoa) ja kasarmeilta tuttua tervehdystä.

Kaikki sen vakavempi saa toistaiseksi odottaa suurta inspiraatiota (ja kotiutumista, eli säännöllisempää treenitahtia). Toki myönnetäköön, että kun satunnaisina viikonloppuina on saanut vedettyä hienon seuraamisen punaturkkinsa kanssa, se hyvällä säkällä on sitten seuraavilla lomilla jo vielä hienompi – tällä treenaustahdilla asiat ei suinkaan unohdu, vaan jäävät muhimaan pieneen karvaiseen päähän. Ei tule pilattua liikkeitä liialla jankkaamisella ja toistoilla toistojen jälkeen, kun siihen yksinkertaisesti ei ole aikaa. Joo, liiba laaba, olen vain laiska.

Koirat ovat pysyneet terveinä. Seurailua vaativia pikkuvaivoja kuitenkin on: Intolla on (yllä olevassa kuvassakin näkyvä) oikeassa yläluomessaan pieni näppylä, joka ei kylläkään häiritse ketään muuta kuin minua ja johon eläinlääkärikin reagoi taannoisella käynnillämme pelkällä olan kohautuksella. Lisäksi toisinaan tuntuu, että Elnalle elokuussa suoritettu sterilointi on aiheuttanut likalle virtsan karkailua, joskaan ei tosin mitenkään suuressa mittakaavassa, vaan silloin tällöin koirien pediltä paljastuvina pieninä märkinä läiskinä. Itse olen törmännyt näihin märkiin läiskiin vain muutamia kertoja, joten toivotaan, ettei ongelma tästä pahene sen enempää.

Inton ilmoittaminen kevään ja kesän näyttelyihin kutkuttaisi, ja olenkin seuraillut suurella mielenkiinnolla tulevia tapahtumia lähiseudulla. Toistaiseksi on pidettävä näppinsä erossa uudesta Showtailors -sivustosta, eli siitä järjestelmästä, jolla voi ilmoittautua koiranäyttelyihin. On rauhassa haisteltava uusia tuulia - armeijan jälkeisestä elämästä ei ole vielä juurikaan tietoa ja näyttelyihin ilmoittautuminen onnistuu vasta, kun on varma tulonlähde. Siihen saakka me jatketaan tätä, pakkasen välttelyä (mutta odottakaas, kun joskus saan hankittua lumikengät tai kickspark -potkukelkan!), sunnuntaitreenailua ja elämästä nauttimista ihan vain näin tällaisenaan.

]]> http://nikirox.wordpress.com/2012/02/09/taalla-on-kylma/feed/ 0 nikirox Elna kuuraparta Taistoon! Lepäillen Kontaktilajeja part. 2 Kontaktilajeja part. 3 Ebba Kulta Into-Pii Piru vai... enkeli? Elna nauttimassa arjesta: pitkistä kauneusunista. http://nikirox.wordpress.com/2012/01/21/koira/ http://nikirox.wordpress.com/2012/01/21/koira/#comments Sat, 21 Jan 2012 10:02:57 +0000 Jenna http://nikirox.wordpress.com/?p=391 ]]> Taisinpa viimeksi lupailla jonkilaista kuvallista todistusaineistoa siitä, että armeija-aikaa ei tosiaankaan tarvitse viettää ilman koiria. No, olkaapa hyvät!

Tuo tuossa on spu Rontti ja sen takana nökötän minä. Näytän ihan mieheltä noissa vaatteissa hiuksienkin ollessa pipon alla, mutta keskitytään nyt tuohon näyttävämpään osapuoleen. Rontti on sotakoira ja minä toimin sen ohjaajana koko palvelukseni ajan, huhtikuuhun saakka. Herään joka aamu kuudelta, pistän kamat kasaan ja syön aamupalaa, jonka jälkeen lähden Rontin kanssa noin 5-10 kilometrin lenkille. Viime aikainen ihastukseni on ollut huskyvaljaat yhdistettynä vetoköyteen ja vyöhön, joiden avulla lenkki saadaan luonnistumaan entistäkin vauhdikkaammin!

Nyt kun lunta on, olemme kokeilleet iltapäivien ajanvietteenä koirahiihtoa ja se on kivaa aina, kun olemme yhteisymmärryksessä lenkkivalinnasta, suunnasta ja nopeudesta. Viimeinkin talviset koiraharrastukset ovat tulleet tutuksi minullekin! Hiihdon lisäksi harrastamme iltapäivien aikana tokoa, taisteluteknillistä tokoa sekä suojelua ja vaarallisen henkilön kiinniottoa. Ennen lumen tuloa lajeihimme kuului myös jäljestys, mutta sitä Rontti saa jatkaa todennäköisesti vasta keväällä lähdettyäni sen seuraavan ohjaajan kanssa.

Aamupäivien avainsanat ovat huolto, ruokinta ja jaloittelu. Sen jälkeen, kun olen tullut aamulenkiltä nimikkokoirani kanssa alan siivoamaan tarhoja muiden lenkiltä tulleiden koiranohjaajien kanssa. Kun koirien tarhat ovat siistit ja kaikilla on raikasta vettä kipoissaan on ruokinnan aika, jonka jälkeen koirilla on 2,5 tunnin ruokalepo, jolloin niitä ei saa häiritä. Koirien ruokalevon aikana käymme itse syömässä ja kun riittävästi aikaa on kulunut keskitymme iltapäivän ohjelmaan, josta jo mainitsinkin. Se on henkilökunnan päättämää, ja pitää yleensä sisällään jonkinlaista jäljestystä, tokoa tai suojelua. Toisinaan koirat eivät kuulu iltapäivän ohjelmaan lainkaan, vaan käymme ampumassa pistooleilla tai rynnäkkökivääreillä, tai harjoittelemme muita sotilaan taitoja.

Vaikka tarhalla on vajaa 20 koiraa, niiden hoito on yksilöllistä. Jokaisen koiran terveydentilaa seurataan tarkasti ja jokaiselle koiralle on oma ohjaaja, joka on vastuussa oman nimikkonsa hyvinvoinnista. Koirilla on käytössään kaikki eläinlääkäripalvelut ja jos on asiaa eläinlääkärille, se on aina tavoitettavissa ja kävelymatkan päässä. Koiria on mahdollisuus ottaa lomille mukaan, mutta valitettavasti oma nimikkoni kuuluu vaarallisten koirien listalle, joten ohjaajasta riippuen sen kotiin tuomiseksi vaaditaan erityisen tarkkaa neuvottelua tarhan henkilökunnan kanssa. Mikäli koiran mahdolliset lomaolosuhteet kuulostavat liian riskialttiilta ympäristön turvallisuutta ajatellen, sitä ei luovuteta tarhalta ollenkaan siivilimaailmaan.
Omasta puolestani olisin valmis ottamaan Rontin katsomaan maailmaa kasarmin ulkopuolelle, mutta valitettavasti kotoa löytyy nelijalkaisia, jotka saattaisivat olla näreissään vieraan uroksen tuomisesta kotiin. Olisi mahtavaa saada omille koirille hoitaja muutamaksi päiväksi siten, että voisin ottaa Rontin kotiin häiritsemättä laumaani, mutta hoitajien löytäminen viikonlopuksi tuntuu mahdottomalta. Siispä Rontti joutuu tyytymään eloonsa tarhalla ilman siiviilimaailman lomia. Onneksi tarhalla on monia muita koiria, jotka kuitenkin pääsevät silloin tällöin nauttimaan ohjaajiensa kanssa vietetystä vapaa-ajasta kotioloissa!

Into kävi eläinlääkärillä perjantaina 13. päivä ja huonoa lupaavasta päivämäärästä huolimatta reissu sujui hyvin. Syynä käynnille oli jo pidempään oikean korvan takana ollut syylämäinen näppylä, joka poistettiin eläinlääkärin toimesta. Näppylä oli ollut korvan takana jo pidempään ja sitä tuli seurailtua varmaan parikin kuukautta, mutta se ei vaivannut koiraa eikä muuttunut sen rumemmaksi päivien kuluessa. Näppylän poistaminen oli kuitenkin aiheellista, sillä sirkuskarhun ja viemärirotan painit ovat usein sen verran hampaikkaita, että olisi ollut vain ajan kysymys milloin näppylä vahingoittuu taistelun tohinassa. Eläinlääkäri sanoi näppylän voivan hyvinkin olla pieni ihokasvain, mutta koska se oli ainoa laatuaan koiran koko kehossa, en vaatinut sen lähettämistä edelleen tutkittavaksi. Se on vaihtoehto sitten, jos niitä vielä jatkossa alkaa ilmaantumaan.
Tällä hetkellä sirkuskarhulla ja muulla kirppusirkuksella menee hyvin.

Koko joulukuu täyttä hiljaiseloa, joten nyt sopivan tilaisuuden koitettua nopea tilannepäivitys! Elomme on soljunut tasaisesti eteenpäin ja koirat ovat pysyneet terveinä. Joulun aikaan vietin kymmenen päivää kasarmin ulkopuolella (=kotona!) mutten siltikään ehtinyt lähettää ainuttakaan joulukorttia tai kirjoittamaan edes nopeaa joulun ja uuden vuoden tervehdystä blogiini, vaikka se ajatuksena olikin! Sen sijaan koirat saivat nauttia oikein hyvästä hoidosta, pitkistä hihnatta tehdyistä lenkeistä aamuauringon kajasteessa, rennoista harjaustuokioista sekä treeneistä, koirakavereista ja yhdessäolosta (kuvasaldoa myöhemmin). Lisäksi Elna vietti 16.12 syntymäpäiviään saaden mittariinsa huimat kaksi vuotta ja sen kunniaksi me tytöt käytiin keskustassa kävelyllä ja shoppailemassa. Synttärilahjaksi likka sai oikein hienon Ebba + Albuksen Symphony -pannan sekä Hurtan pinkin heijastinliivin. Muutenkin koirat saivat erityishuomiota ja missatun messarin ja veronpalautuksien myötä ostin niille tarpeellisia vitamiineja ja öljyjä, joista parhaimpana ehdottomasti Remun kuivaan turkkiin ja ihoon positiivisesti vaikuttanut öljy, jota aion hehkuttaa lisää sitten kun pääsen postaamaan kotikoneelta ja vielä lunttaamaan tuotteen nimen. ;)
Myös laumaamme kuuluva kanipariskunta sai osansa joulusta, kun toimme koirien kanssa niille kuusen oksia herkutteluhetkiin. Ihme kyllä sain ne kotiin juuri siinä kunnossa missä halusinkin, vaikkakin perheemme eräs nimeltä mainitsematon skotlanninterrieri oli vakaasti sitä mieltä, että kuusenhavut ovat meidän vasta, kun ne on merkitty herrakoiran toimesta omistetuiksi… Virtsaamalla.

Vuodenvaihteeni kuluikin kasarmilla palvelustehtävissä ja aikaa tappaen, mutta vastapainoksi sain viettää ihanan joulun kaikkein tärkeimpien ihmisten ja eläinten seurassa!

Tänään jäljellä enää 90 aamua kotiutumiseen (5.4.2012!) ja takana 180 aamua eli puolivuotta. Koti-ikävä on tälläkin hetkellä valtaisa, etenkin kun lueskelen muiden bloggaajien koiratouhuista ja kaipaan omia karvakuonojani. Samalla muiden bloggaajien merkinnät piristävät iltoja ja tuovat siviiliharrastamisen ihanan lähelle. Onhan minulla täälläkin ns. oma palvelusaikainen saksanpaimenkoira, jonka ansiosta en täysin ole vieroitettuna eläimistä, mutta valitettavasti olen ollut niin sitkeän flunssan uhri viimeiset puolitoista viikkoa, että viimeiset viisi päivää ovat kuluneet tuvassa antibioottikuurin avulla toipuessa ja voimistuessa.
Sitten kun pääsen kotikoneen äären lisään tänne blogiini muutaman kuvan Rontista, ja niille ketkä eivät ole huomanneet, tästä intissä tapaamastani “hurmurista” on lisäinfoa Muutama muu -linkin takana.

Niin, kotiin… Tämä päivitys on tuotettu laadukkaalta miniläppäriltä kotoisassa tuvassa siniruudullisen punkan päältä. Pitkän joululoman vastapainoksi olen viettänyt kasarmielämää Tapaninpäivästä alkaen joten toisin sanoen en ole nähnyt koiriani tänä vuonna ollenkaan! Tähän korvaan särähtävään uutiseen on tulossa muutos vajaan viikon kuluttua torstaina 12. päivä. Suomalaisella sisulla mennään!

Oikein hyvää,

iloista & onnellista

vuotta 2012!

Seuraavan kerran kun kuulet sanonnan “vain koira”, hymyile – koska he “eivät vain ymmärrä.”

Viikonloppuina, jotka olen saanut viettää koirieni kanssa kotioloissa, olen alkanut kyseenalaistamaan raidallisen rottani itsenäisyyttä, jota viimeisimpien havaintojeni mukaan ei ole. Lenkkeillessämme Elna vilkuilee Intoon, se suhtautuu kaikkeen Intolta oppimiensa käyttäytymismallien mukaan ja koirien jaloitellessa irti se etenee Inton tahtiin ilman minkäänlaisia omia haluja tai tarpeita. Se on kuin pieni sitkeä iilimadon ja takiaisen risteytys, mikä ei varmastikkaan ole hyväksi koiralle itselleen saatika Intolle, jonka tässä tapauksessa koen olevan perskärpäsen uhri.

Tuumasta toimeen ja kadonnutta itsenäisyyttä etsimään! Lauantaina Elnalla oli päiväohjelmassaan harvinaista herkkua (koiran omien sanojen mukaan “harvinaista järkkyä”) kun maalaisrotta pääsi tutustumaan kaupungin sykkeeseen ja mikä parasta (eli hirveintä): ilman isoveljiä!

Innoissaan autoon hypänneen Elnan olemus muuttui sitä epävarmemmaksi, mitä lähemmäksi saavuimme rautatieaseman alikulkutunnelia. Aluksi reissu oli tuntunut senkin mielestä ihan hyvältä idealta, mutta siinä vaiheessa, kun velipojat tai kukaan koirakavereistakaan ei odottanut rautatieaseman parkkipaikalla, alkoi pieni kippurahäntä laskemaan aina vaan alemmas – jääden lopulta paikalleen takakoipien väliin. Kun kuljimme yhdessä rautatieaseman kulkutunneliin kuulin hihnan toisesta päästä epävarmaa mutinaa ja ininää. Normaalisti tyhjäpäisenä ympäriinsä tohjottavan Elnan ilme vakavoitui ja sen olemus muuttui ryhdikkäämmäksi – sen suurin tuki ja turva ei nyt ollut paikalla ja yhtäkkiä sen oli luotettava itseensä ja (mikä inhottavinta:) minuun.

Kaikuva alikulkutunneli kaikkine hajuineen, valoineen ja pintoineen sai Elnan aivan hämmennyksiin. Toisinaan sen korvat olivat täysin päänmyötäisesti alhaalla ja toisinaan ne sojottivat uteliaina eteenpäin. Kaikki oli sen mielestä jännittävää ja se tutki jopa alikulkutunnelin seiniä nousten niitä vasten. Jopa tavallinen ohi surahtava pyöräilijä sai koiran säpsähtämään.
Vaikka toisinaan äänet ja pinnat tuntuivat järkyttävän pienen koiran mieltä, se suhtautui kaikkeen suurella mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Näytti siltä, että se imi itseensä kaiken mahdollisen tiedon kaikilla mahdollisilla aisteillaan. Alla olevissa kuvissa Elna haistelee alikulkutunnelin ilmaa. :)

Jäimme tarkkailemaan alikulkutunnelin tapahtumia sen päädystä löytyneelle penkille. Ohikulkijat ihastelivat korvat höröllä ympärilleen tuijottavaa Elnaa kysellen sen rotua tai kommentoiden sen ulkonäköä, oli kuulemma kiva hauva, kiltti koira ja ihan sakaalin näköinen. (Tähän haluaisin pientä tarkennusta: löysin nimittäin googlen kautta kultasakaalin, vaippasakaalin, juovasakaalin ja simieninsakaalin eikä Elna pilkkua viilatakseni näytä yhdeltäkään näistä…)
Kaikkein jännittävin asia koko alikulkutunnelissa oli kuitenkin viiksekäs kaupungin työntekijä, jolla oli toisessa kädessään lapio ja toisessa kädessään harja. Se alkoi lähestymään meitä (tai koiraa lainatakseni “Elnaa”) hitaasti tunnelin toisesta päästä harjaten samalla kivetettyä maata. Ja kun se viimein saapui penkille, jolla minä ja Elna istuimme, se alkoi kommentoimaan koiran ulkonäköä ja kyselemään sen rotua. Tästä juttu jatkui edelleen kiinanharjakoiriin, koirien johtajuusjärjestelmään, tiibetinspanieleiden nielukasvaimiin ja lopulta tottakai: siihen, kuinka sekarotuiset koirat ovat rotukoiria terveempiä ja elävät pidempään. (Hohhoijaa.)
Koko pitkän jaarittelumme aikana Elna ei uskaltautunut viiksekkään miehen luokse, ei siitäkään huolimatta, että mies jätti kivetystä vasten kolisevan (ja täten Elnaa pelottavan) lapion ja harjan sivuun ja kyykistyi penkillä seisovan Elnan eteen tarjoten tälle varovaisesti kättään. Elna nuuskaisi kättä vikkelästi ja perääntyi heti vinkuen epävarmasti ja hakien turvaa minusta.
Edes siinä vaiheessa, kun mies täysin keskittyi siivoukseensa ja oli täten täysin välinpitämätön koiraa kohtaan, Elna ei uskaltautunut (tai vaan yksinkertaisesti halunnut mennä) tätä lähelle. Toisaalta enpä pistä pahakseni: hankkiessani Ensimmäisen (puoli)Paimenkoirani olin erittäin tyytyväinen tämänkin paimenen kykyyn olla olematta jatkuvasti vieraiden(kin) ihmisten iholla. Toisin sanoen arvostan koirassa tiettyä pidättyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä vieraita ihmisiä kohtaan siitäkin huolimatta, että usein ne vieraat ihmiset (kuten tässäkin tapauksessa) eivät millään malttaisi tyytyä pelkkään katseluun, vaan koiraa on mieluusti päästävä myös koskemaan, erityisesti, jos sillä on erikoisen värinen panssari.

Yhtä kaikki, tovin jaarittelumme jälkeen kaupungin työntekijä tyytyi toivottamaan meille hyvät päivänjatkot ilman, että oli päässyt todistamaan Elnan turkin laatua omin käsin. Minä olin tilanteeseen harvinaisen tyytyväinen, sillä jostain syystä yleensä kaikki tapaamani ihmiset (olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia) ovat tyytyväisiä koiran tapaamisen vasta sitten, kun koira on saatu villittyä nollasta sataan ja se poukkoilee ympäriinsä kuin superpallo. (Osaako joku kertoa, miksi useimmat ihmiset haluavat saada koiran tällaiseen tilaan, oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon lemmikki?)

Kun Pelottava Viiksimies oli mennyt, jäimme alikulkutunneliin kuuntelemaan jyrinää, jonka yläpuolellamme kulkeva juna aiheutti. Elna vilkaisi minuun hetken murto-osan ajan ja oli sitä mieltä, että nyt tuli maailmanloppu. Itse taisin tässä vaiheessa keskittyä kameran asetuksien tutkimiseen ja niinpä maalaisrottakin tajusi, ettei kyse taida olla sen suuremmasta hädästä. Kun olin saanut vastailla vielä muutamiin ohikulkijoiden kommentteihin, lähdimme kiertelemään laitureille, joilla Elna pääsi näkemään sekä saapuvia että lähteviä junia, kuin myös kaikenlaisia ihmisiä. Suhteellisen uusina kokemuksina likalle tulivat myös kiviportaat ja hissimatkailu, joten turhaksi reissuksi tämä ei todellakaan jäänyt.

Yhdessä hujauksessa saimme rautatieasemalla kulutetuksi tunnin, jonka jälkeen oli aika palata taas arkisiin touhuihin, eli (nais)varusmiehenä pyykkien kuivaamiseen ja uuden koneellisen latomiseen sekä tietysti syömiseen, mikä on kaikkein oleellisinta lomatekemistä nukkumisen lisäksi. ;)

Vaan vähään on pienet sakaalit (siis mitkä?!) tyytyväisiä, tai tässä tapauksessa sanottakoon järkyttyneitä. Kotiin päästyään raidallinen, sakaalia ehkä etäisesti muistuttava Elna kaatui kyljelleen ja nukkui eteisen lattialla monta tuntia heti sen jälkeen, kun oli saanut kerrottua kokemuksistaan veljilleen. Siinä se sakaalin loppuilta kuluikin, naaman ilmeistä päätellen se mietti edelleenkin Viiksekästä Miestä, junia ja kaikkia niitä ääniä, hajuja ja pintoja. Se mietti niitä niin kovasti unissaan, että sain aivan rauhassa katsoa YouTubesta videoita menneiden vuosien suojelukokeista, joissa koirat louskuttavat räkä lentäen ja meidän päässämme stereot raikuen. Ei herännyt pikku sakaali tähän, vaikka normaalisti olisi koirien ääniä kuullessaan säntäillyt vatsan pohjastaan muristen ikkunalta ikkunalle…

Juurilla
On vaikea löytää sanoja joilla aloittaa tai ylipäätään tarinan alkua. Vuodet ovat vierineet, mutta en ole vieläkään pystynyt muodostamaan täysin selkeää selitystä elämäni suurimmalle mysteerille, sille, jonka nimesin 11-vuotiaana pikkutyttönä Nikiksi. Tämä aihe saa minut aina mietteliääksi, enkä saa päästäni ajatusta siitä, olisiko jotain voitu vielä tehdä, olisinko voinut antaa vielä yhden tilaisuuden ja yrittää vielä kerran.

Niki on se, josta kaikki alkoi. Ensimmäinen koirani, ja vaikka ne kaikki ovatkin sanalla sanoen erityisiä, Niki oli aivan omaa luokkaansa. Niki opetti minulle lajistaan paljon ja sai minut toden teolla miettimään, miksi eläin toimii kuten toimii. Ei pelkästään kymmeniä koirakirjoja, vaan myös kymmeniä luentoja ja tuhansia tunteja vain tarkkaillen sen ja muiden vastaavien eläinten käyttäytymistä tarkoituksena ymmärtää erilaisten toimintamallien perimmäinen tarkoitus.

Johtajuusongelma. Raivosyndrooma. Huonot geenit. Surkeiden sattumusten sarja. Teorioita on monia ja kaikilla varmasti tämänkin tarinan jälkeen oma selkeä visionsa. Minullakin, kausittain, on aina jokin vahva visio ja selkeä selitys kaikelle, mitä Nikin kanssa kohtasin, mutta ei kestä kauaakaan, kun taas huomaan, että palapelin palat eivät sittenkään natsaa ja yksi pala puuttuu kokonaan. Tuntuu, kuin se olisi puuttunut kokoajan eikä koiran käytökselle siksi koskaan löytynyt loogista selitystä. Todennäköisesti kaikki on vain hyvin yksinkertaista ja jos teoriaa kaikelle halutaan, se on loppujen lopuksi maailman yksinkertaisin. En vain ole törmännyt siihen vielä.

Maailman onnellisin tyttö
Olin halunnut omaa koiraa siitä lähtien, kun näin sellaisen ensimmäisen kerran. 11-vuotiaana onnistuin liikauttamaan vanhempiani ensimmäistä kertaa siihen suuntaan, että he todella lähtivät kanssani tutustumaan erilaisiin kasvattajiin, pentuihin, koiriin ja koiratapahtumiin. Joulukuussa 2001 tunsin olevani maailman onnellisin tyttö, kun olimme isäni kanssa katsomassa muutaman viikon ikäisiä mustia cockerspanielin pentuja ja isäni kysyi minulta vakavissaan, hoitaisinko koiraa oikeasti jos sellaisen saisin. Myöntävän vastauksen, muutaman soitetun puhelun ja vielä tarkoin harkittujen minuuttien jälkeen pitelin mustaa pentua sylissäni samalla kun isäni maksoi siitä varausmaksun. Nuuhkin pienen pennun turkkia ja tunsin olevani maailman onnekkain tyttö.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen tuo pieni musta urospentu muutti taloomme. Se nukkui sikeästi kuin pieni porsas koko kotimatkansa ja vielä kotonakin odotin malttamattomana, että pääsisin kunnolla tutustumaan uuteen ystävääni.

Seuraavat päivät ja viikot tarjosivatkin siihen tilaisuuden, eikä selkeän kuvan muodostaminen tästä erikoisesta eläimestä onnistunut edes sen 8 elinvuoden aikana.
On vaikea koittaa rajata pois niitä yksityiskohtia Nikin pentuiästä ja elämästä, jotka eivät tarinan puolesta olisi oleellisia. Tuntuu, kuin jokainen pienen pieni yksityiskohta olisi ollut oleellinen ja oikein tulkittuna selkeä enne koittavista vaikeuksista, jotka olisi ehkä määrätietoisemmalla kasvatuksella voitu estää.

Kun Niki oli asunut uudessa kodissaan luonamme muutaman päivän sen iho alkoi oireilemaan taipeissa esiintyvällä ihottumalla. Ensimmäinen eläinlääkäri, joka tutki pennun oli vakaasti sitä mieltä, että se tulisi ehdottomasti lopettaa pian pahentuvan ihottuman takia, mutta toinen, kaupungin toisella laidalla palveleva eläinlääkäri totesi ihottuman olevan vain harmitonta pentuiän ihottumaa, joka johtui muuttuneista olosuhteista. Muuttuneet olosuhteet, todellakin. Niki oli peräisin yli 30 koiran kennelistä, jossa suurin osa koirista asui ulkotarhoissa. Kun tapasin Nikin ensimmäistä kertaa, se tuotiin siskonsa kanssa erilliseen viileään huoneeseen kennelin sisärakennukseen, mutten koskaan saanut tavata sen emää tai isää. Se oli kuulemma vahinkopentue, jonka vuoksi kasvattaja ei kokenut tarpeelliseksi rekisteröidä muuten täysin puhdasrotuisia cockerspanieleita. Olin itse tuolloin niin pieni ja vanhempani niin ulalla, että hälytyskellot eivät soineet vaikka ehdottomasti olisi pitänyt.

Lisää ongelmia
Pennun äkkinäisesti puhjennut ihottuma ohitettiin ruokavalion muuttamisella vehnättömäksi ja jo olemassa oleva ihottuma saatiin taltutettua lääkevoiteella. Ensimmäinen ongelma oli päihitetty, mutta jatkoa oli luvassa. Kun koira oli asettunut uuteen kotiinsa se alkoi leikkimään rajuja puruleikkejä ja käyttäytymään aggressiivisesti satunnaisissa tilanteissa ihmisiä kohtaan. Odottamaton aggressiivinen käytös tuli meille yllätyksenä etenkin, kun olimme käsittäneet cockerspanielin olevan ihmisystävällinen rotu ja täten soveltuvan myös lapsiperheeseen. Kysyimme yllättävään ongelmaamme apua muilta koiraihmisiltä ja kasvattajilta, mutta ihmiset jotka eivät olleet nähneet koiran käytöstä itse totesivat hampaiden käytön olevan normaalia pentuikäiselle koiralle ja menevän iän karttuessa ohi. Odotimme hampaiden käytön ja yllättävän aggressiivisuuden menevän ohi, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Iän myötä koira kyllä oppi olemaan purematta hoitotoimenpiteiden aikana, mutta muuten sen käytös oli edelleen arvaamatonta.

Muistan, kun Niki oli vielä pikkupentu eikä päässyt hyppäämään korkean sängynlaidan yli sängylleni. Sänky toimikin turvapaikkanani silloin, kun pennun käytös yltyi niin aggressiiviseksi, että käteni täyttyivät verinaarmuista ja haavoista. Kun pentu kasvoi, asetelma muuttui. Kun nukkumaanmenoaikani koitti (olin tuolloin 12-vuotias), koira oli vallannut sänkyni ja murisi ja rähisi lähestyville ihmisille hampaat irvessä. Koiran komentaminen ajoi sen hyökkäämään komentavaa ihmistä kohti ja usein ainoaksi keinoksi jäi koiran huijaaminen sängyltä esimerkiksi esittämällä lenkillelähtöä sinne kuitenkaan lähtemättä. Kun koira kuuli tutun hihnan kilinän, se valpastui ja hyppäsi sängyltä ollen taas oma rauhallinen itsensä, sellainen kuin se muutoin oli. Kun se sitten palasi huoneeseen, jossa se oli aiemmin puolustanut sänkyä, se oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja meni nukkumaan omalle paikalleen.

Vastaavia esimerkkejä sen käytöksestä olisi niin monia, kuin vain jaksaisin kirjoittaa. Useimmiten juuri vahtimista, rähinää, joka toisinaan yltyi siihen, että koira jopa puri oman perheensä jäseniä. Ja aivan yllättäen välikohtauksen jälkeen koiran käytöksen palautuminen normaaliksi. Sen aggresiivisuus ja arvaamattomuus oli ajoittaista, ja kuten jo kerroin, muutoin se oli rauhallinen ja hyvä koira. Se ei ollut ikinä aggressiivinen muita eläimiä kohtaan ja sen luonne muutoin oli niin tasainen, että pystyin vaivatta harrastamaan sen kanssa agilityä ja tokoa, ja opettamaan sille mitä vaativimpia temppuja. Se oli älykäs koira, joka oivalsi nopeasti. Sillä oli omaa tahtoa, mutta se oppi nopeasti ja oli kuuliainen koira, jonka kanssa vaikeuksista huolimatta hitsauduin niin hyvin yhteen, että viimeisimpinä vuosinaan se oli kuin oma varjoni. Siksi luopuminen siitä oli lopulta niin vaikeaa, että pitkitin päätöstä, joka varmaankin olisi pitänyt tehdä aiemmin kuin itse siihen pystyin.

Arkea varuillaan
Vuosien varrella opin lukemaan Nikiä ja tiesin, milloin sitä ei tulisi lähestyä ja milloin sitä pystyi kohtelemaan kuin tavallista koiraa. Yleisimmin ongelmatilanteet laukesivat jostain täysin epäoleellisesta, kuten lattialle pudonneesta kynästä tai nenäliinasta, jota koira yllättäen ikäänkuin vartioi. Se saattoi vaan torkkua vartioimansa esineen tai asian lähettyvillä ja aivan yhtäkkiä ilman näkyviä varoittavia signaaleja hyökätä ohi kulkevan ihmisen kimppuun sekunnin murto-osassa. Sen kanssa oli erittäin hankalaa elää normaalia arkea ja niinpä se asuikin lapsiportin takana huoneessani kanssani. Ymmärsin sen käytöstä parhaiten ja luin sitä kaikkein luontevimmin, joskin sain muutamia kertoja osakseni myös verisiä yllätyshyökkäyksiä, joihin en ollut osannut varautua. En löytänyt sen käytöksesta logiikkaa, mutta yritin parhaani. Sen aggression saattoi laukaista paitsi kynä tai nenäliina, toisinaan myös sohvannurkka tai ehkäpä jopa jokin tuoksu, johon en ollut ymmärtänyt kiinnittää huomiota. Katsellessani televisiota se saattoi tulla puolittain syliini ja sitä saattoi silitellä normaalisti, kunnes aivan yhtäkkiä jokin aiheutti koirassa yllättävän aggression ja se hyökkäsi silittäjänsä kimppuun. Tämä olisi voinut viitata jonkinlaisiin fyysisiin ongelmiin, mutta sellaisista emme koskaan saaneet mitään muuta osviittaa.
Huomasin, että aggressiota esiintyi useimmiten silloin, kun päivän aikana oli tapahtunut jotain normaaleista rutiineista poikkeavaa. Koira saattoi olla tavallista arvaamattomampi, jos sen kanssa oli kuljettu normaalia pidempi tai normaalia lyhyempi lenkki, jos olin jäänyt koulusta kotiin tai jos sattui olemaan torstai eli agilitypäivä, tai jos koira oli päässyt mukaan mökkireissulle. En varmaankaan edes osannut aina yhdistää jotain pienen pientä muutosta arjessa sen käyttäytymiseen, mutta sen tiesin, että Nikin kanssa eläessä oli aina oltava tietyllä tavalla varuillaan ja tarkkailla sen ilmeitä ja eleitä tarkasti välttyäkseen sen teräviltä hampailta.

Muutokset pahasta
Vähän sen jälkeen, kun novascotiannoutaja Into oli kesällä 2008 liittynyt laumaamme Nikin vasen korva alkoi oireilemaan. Ensin se punoitti, sitten se ärtyi entisestään ja lopulta korva eritti jatkuvasti suuria määriä kirkasta ja pahalta haisevaa tahnaa. Se saattoi olla jonkinlainen stressireaktio uudesta perheenjäsenestä, jonka kanssa Niki muuten tuli keskimääräisen hyvin juttuun. Hoidatin korvaongelmaa eläinlääkäriltä saamieni ohjeiden mukaan, mutta antibiootit ja lääkkeet eivät tuottaneet toivottua tulosta. Useita lääke- ja antibioottikuureja ja korvan imuhuuhteluita seurasi krooninen ja lääkkeille resistanssi korvan tulehdustila, jota tuntui mahdottomalta saada kuriin.

Kesällä 2009 löysin mukavan omakotitalon lähikunnalta. Muutin sinne yhdessä Nikin, Rompun ja tuolloin 1-vuotiaan Inton kanssa. Kuvittelin arjen arvaamattoman koiran kanssa helpottuvan, kun saisimme elää keskenämme. Lisäksi näin positiivisena sen, ettei herkän Nikin tarvinnut elää enää lapsiportin takana tai huolehtia sellaisista perheenjäsenistä, jotka eivät osanneet lukea tai tulkita sen pienenpieniä signaaleja. Myös lenkkimaastomme olivat mielestäni mukavat ja mieluisat ja näin tulevaisuutemme valoisana, mutta sitä se ei ainakaan Nikin osalta ollut.
Ensimmäiset päivät uudessa kodissamme Niki vietti ulko-oven edessä nukkuen. Se vaikutti odottavan takaisin vanhaan kotiin lähtöä ja vaikka parin viikon päästä olinkin ajatellut sen kotiutuneen uuteen kotiimme hyvin, se ei koskaan tainnutkaan kotiutua. Jo useita kuukausia jatkunut krooninen korvatulehdus paheni uuteen kotiin siirtymisemme myötä ja ymmärsin korvaongelman olevan stressireaktio.

Apua luontaishoidoista
Jouduin toden teolla miettimään viimeisen piikin vaihtoehtoa korvaongelmien pahentuessa, etenkin, kun kipu teki jo ennestään aggressiivisesta koirasta entisäkin arvaamattoman. Sitten törmäsin termeihin “eläinten luonnonmukainen hoito” ja “homeopatia.” Sain käsiini eläin-naturopaatin yhteystiedot ja eipä aikaakaan, kun istuimme naturopaatin vastaanotolla yhdessä Nikin kanssa. Kirjoitan kokemuksestani vanhassa blogimerkinnässäni näin: “Annoin Nikille naturopaatin määräämiä kukkatippoja jo samana iltana heti kotiin päästyämme, enkä tiedä oliko sattumaa vai kuvitelmaa, vai kenties todellinen vaikutus, mutta loppuillaksi Niki meni nukkumaan, ja nukkuikin väsymyksensä pois. Normaalisti arjesta poikkeavat tilanteet, esimerkiksi juuri tuollainen monen tunnin reissu naturopaatille, aiheuttavat Nikille vain sen, että kotiin tultuaan se ei todellakaan mene nukkumaan väsymystään pois, vaan nuokkuu kiukkuisena hereillä ja ärhentelee kaikille. Yleensä tällaisten päivien jälkeiset yötkin se on levoton ja mm. haukkuu ulkoa kuuluville äänille, mutta ainakin tämän kyseisen illan ja yön me kaikki saimme viettää rauhassa, mikä on erittäin positiivista huomata! Nyt kolme kokonaista päivää naturopaatin ohjeita noudattamalla olen saanut aikaan sen, että Nikin vasenta korvaa ei erota oikeasta muuta kuin korvalehden karvoihin liimautuneiden kuivuneiden lääkeaineiden perusteella!”

Naturopaatilla käynnin jälkeen sekä Nikin fyysisessä, että henkisessä olemuksessa alkoi näkymään muutoksia ja tunnelin päässä näkyi valoa. Haaveilin normaalista arjesta “mustan intiaanipojan” kanssa ja odotin sitä innolla. Vaan heti, kun luontaistuotehoidot loppuivat väliaikaisesti, korvan ja koiran tilanne paheni entisestään. Pian uudelleen aloitetut hoidot eivät enää tehonneetkaan, ja olimme samassa pisteessä kuin ennen mahtavien rohtojen kuvioihin astumista. Koira oli kipeä, ja mitä kipeämpi se oli, sitä aggressiivisemmaksi ja arvaamattomammaksi se muuttui.

Loppua kohti
Tämän jälkeen Nikin käytös alkoi olla entistäkin epäloogisempaa. Eräänä myöhäisenä kesäiltana palasimme hyvillä mielin mökkireissulta, jolla koirat olivat jälleen kerran saaneet kirmata vapaana. Olin juuri ottamassa Nikiä ulos auton takatilasta, kun se yllättäen aloittikin rähinän minua kohtaan ja yritti purra, vaikken ollut edes ehtinyt koskemaan siihen. Sain vain pienen osuman käteeni ja peräännyin, josta huolimatta koira jatkoi uhmaavaa haukkumista ja hampaiden esittelyä auton takatilasta minua kohti. Istahdin pettyneenä, mutta kaikessa rauhassa parin metrin päähän kotiterassini portaalle miettimään, miten minun tulisi toimia tässä tilanteessa ja katselemaan koiran uhmakasta käytöstä koittaen löytää siitä jonkinlaista logiikkaa. Istuin siinä valehtelematta tunteja sen jälkeen, kun olin vienyt Rompun ja Inton sisälle kotitaloomme ja vain mietin, mitä Nikin päässä oikein liikkui. Istuin siinä aivan hiljaa yön hämärtyessä ja aina kun vähän liikahdin tai yskähdin, avonaisesta auton takatilasta kantautui vihainen haukku ja rähinä. Lopulta otin auton avaimet ja lähdin pitkälle ajelulle takatilassa murisevan koiran kanssa. Ajoimme ympäri hiljaista ja pimeää kaupunkia, kunnes viimein ajoin vanhempieni pihaan ja soitin heille, etten enää tiedä mitä tehdä tämän eläimen kanssa. Myös vanhempani yrittivät saada koiraa ulos autosta kannustaen sitä iloisesti ja houkutellen herkuilla, mutta koira oli kuin itse saatana ja raivosi auton takakontista silmät leimuen. Kaikenlaiset käskytykset, jopa määrätietoinen ja reipas “no niin, nyt loppu, mennään” sai sen vain entistä raivostuneemmaksi.

En enää muista miten välikohtaus autossa oikein päättyi. Elettiin jo aamuyötä, kun viimein sain koiran autosta ulos. Tämän jälkeen menin raskain mielin nukkumaan.

Sellainen Niki oli. Jos sillä oli ollut erityisen hauskaa tai muuten vaan vilkas ja ohjelmantäytteinen päivä, se oli kotiin päästyämme arvaamaton ja aggressiivinen, mitä odottamattomimmissa tilanteissa. Se rakasti agilityä ja oli siinä taitava, mutta jouduimme lopettamaan harrastuksen sen jälkeen, kun koira kerta toisensa jälkeen murisi ja irvisteli pöydän alta tai muusta pimeästä nurkkauksesta treeneistä kotiin palattuamme. Yritin pitää sen arjen tasaisena ja rutiinit selkeinä, mutta sekään ei aina auttanut. Se oli arvaamaton koira, eikä siitä päästy mihinkään.

Eräänä sateisena marraskuun iltana tulimme Nikin, Inton ja Rompun kanssa lenkiltä. Kuivasin koko porukan tavalliseen tapaan eteisessä, mutta kaikki ei sujunutkaan suunnitelmieni mukaan. Kun Nikin vuoro koitti, olin päässyt vasta kuivaamisen alkuun, kun se yllättäen kääntyi hampaat irvessä ja silmät leimuten puoleeni ja puri mistä ensimmäisenä kiinni sai, reidestäni. Peräännyin vaistomaisesti äkkiä ja huusin koiralle käskyjä irti ja ei. Luontaisena reaktiona yritin käsilläni irroittaa purevaa koiraa, jolloin se vaan haukkoi kättäni hampaillaan ja sen aggressio minua kohtaan vain yltyi. Silloinen poikaystäväni oli löytänyt jostain palan kompostikehikkoa, jolla aina silloin tällöin olin eristänyt koirilta huoneita, ja painamalla kompostikehikolla koiraa seinää vasten hän sai koiran irroittamaan otteensa minusta. Juoksin vessaan huuhtomaan pahasti verta vuotavia haavojani käsissäni ja jaloissani ja olin itkeä silmät päästäni, kun en enää millään keksinyt koiran käytökselle mitään järkevää selitystä. Jos olisin ollut yksin koirieni kesken, en edes tiedä, miten tilanne olisi tullut päättymään.
Kun haavat oli saatu laastaroitua (seuraavan päivän lääkärillä käynti osoitti antibioottikuurin ja viikon sairasloman) soitin raskain mielin tutuksi käyneelle eläinlääkäriasemalle ja tilasin koiralle lopetusajan. Tuntui, kuin kaikki olisi lopussa.

Nikin viimeisistä hetkistä voi lukea vanhasta blogistamme, kuin myös joistakin sen tempauksistakin. Kaipaan Nikiä edelleen, mutten vieläkään ymmärrä sen käyttäytymisen syitä. Viimeisimpinä hetkinään ymmärrän vahvojen aggressioiden olleen kipureaktioita, mutta se, miksi se oli niin arvaamaton pikkupennusta alkaen on minulle edelleen suuri mysteeri. Vanhassa blogissamme joku tuntematon oli kommentoinut koiran aggressiivisuudesta kertovaan merkintääni: “kuula kalloon, ennen kuin sattuu jotain peruuttamatonta”, mutta ajatus koiran lopettamisesta ilman mitään selitystä sen käyttäytymiselle tuntui minusta väärältä. Olin varma, että jostain löytyisi ratkaisu muuten niin täydellisen koiran yllättävälle käyttäytymiselle.
Oli kyse sitten johtajuusongelmasta, huonoista geeneistä tai vaan surkeiden sattumusten sarjasta – jos asiat olisivat mennee toisin, olisimme 26.10.2011 viettäneet intiaanipojan 10-vuotissynttäreitä. Siksi tämä kirjoitus tänään, kun viikonloppuvapaillani ehdin kirjoittelemaan. Ensi kuussa sen kuolemasta tulee kuluneeksi kaksi vuotta. Voi kuinka kaipaankaan sitä koiraa, kaikesta huolimatta.