Kesäkausi korkattu!

Meidän hurjat, eli Roina Puniini ja morsiamensa Nuppu-pupu aloittivat kesäkautensa huhtikuun lopulla! Aurinko lämmitti jo silloin niin ihanasti, että kanit pääsivät kurvaamaan iloloikka -ralliaan ulkotarhaansa pihan nurkalle. Yöt pariskunta viettää vielä sisällä, mutta auringon säteiden lämmittäessä rouva ja herra kaniini nauttivat pihamaalla sijaitsevasta kesäkodistaan.

Muutamina viime päivinä on ollut niin koleaa, tuulista ja tänään jopa sateista, että kanit ovat joutuneet närkästyneinä viettämään päivänsä sisähäkissään. Kasvit ehkä nauttivat pienestä kevätsateesta kesän kynnyksellä, mutta kanit eivät!

Koiratkin aloittivat kesän. Into ja Elna ovat uiskennelleet tyytyväisinä lenkeillä vastaan tulleissa ojissa, soissa, lammikoissa ja näiden välimuodoissa ja kävipä Into uimassa rinksan jopa Vanajavedessä Hämeen linnan kupeessa.
Noin muuten koirat ovat saaneet nauttia pihalla aamusta iltaan vietetyistä päivistä, kun itse olen ollut pihatöiden kimpussa. Elnalla on niin kova vahti- ja saalistusvietti, että se saa lojua pitkässä liinassa siinä missä muut koirat saavat viipottaa pitkin pihaa ilman hihnoja. Pihamme on aitaamaton ja vastapäätä kotiamme asuu vuokraisäntäni kissansa kera. Lisäksi moni koiranulkoiluttaja oikaisee pihamme läpi ja olisi sääli, jos Elna juoksisi itseään isomman koiran suuhun – se kun on aika rämäpäinen kaahottaja. Valvovan silmän alla Elnakin saa ulkoilla pihassamme vapaana, mutta minun keskittyessäni kukkapenkkiin on turvallisempaa antaa Elnan nauttia auringosta köytettynä puuhun…

Myös kesän ensimmäinen mätsäri on korkattu, joskaan ei osallistujina vaan ihan vaan turisteina kolmikon kanssa Turengissa. Omat koirani eivät olleet kehäkuntoisia, mutta osallistuminen olisi ollut mielenkiintoista, sillä isojen koirien tuomarina toimi Tapio Eerola ja sekarotuisilla Kaija Eerola. Vaikkei nyt saatukkaan arviota siitä, miten hommat pelittää meillä (tällä hetkellä lähiverkkoyhteys koiriin on nurin…) niin eipä reissu turhaksikaan jäänyt. Elnan ja Remun kanssa seisoskeltiin keskellä hälinää ihmetellen ihmis- ja koiravilinää (Remu on muuten harvinaisen lunki jätkä, ei provosoidu sitten mistään!) ja se mikä Remua tuntui eniten kiinnostavan, ei suinkaan ollut ympärillä häärivät ihmiset koirineen, vaan kaukana takanamme melskaavat lapset, joita Remu tarkkaili kiinnostuneen oloisena. Supervahtikoiraminähaluanollaäänessä -Elnalle kokemus oli kultaakin kalliimpi ja ajattelin pyhittää jatkossakin mätsäreitä Elnan koulutukselle. Ja Inton myös! Intokin pääsi tuijottamaan sekamelskaa lähietäisyydeltä ja hetken ihmeteltyämme kävin kaivamassa autosta valmiiksi pilkkomani nakit. Hyödynsimme ihmis- ja koirapaljouden ottamalla hieman etäämmällä seuraamista ja paikallaoloa, jota jäimme vahvistamaan vielä tapahtuman jälkeen hyvin hajustetulle kentälle järjestäjien vielä purkaessa kehänauhoja ympäriltämme. Koira toimi hienosti häiriöistä huolimatta! Nyt täytyy jatkossakin vaan muistaa nostaa kriteereitä ja vaatia, vaatia, vaatia. Ongelmani on, että päästän koiran usein ihan liian helpolla…

Remusta on tullut meidän pihan vahtimestari! Se kulkee tärkeänä mukanani vein sitten kaneja ulkotarhaan tai siistin pihaa talven jäljiltä. Vuosi sitten tullessaan se taisi vierastaa uutta ympäristöään sen verran, että antoi itsestään hiljaisen ja etäisen vaikutelman, mutta nykyään se on puuhakas pikkuapulainen, joka on mielellään mukana niin isojen koirien mutakuoppalenkeillä kuin myös upottavilla pelloilla ja ennen kaikkea pihatöissä. Kuvassa taka-alan puulaatikoissa kasvaa muuten viime kesän jäljiltä mm. persiljaa ja ruohosipulia, on se vaan mahtavaa kun aurinko tekee ihmeitään!

Elna on ehdottomasti meidän pihan vahti, joka häätää tarvittaessa (ja tarvitsematta) pihalla tunkeilevat fasaanit, naakat ja kyyhkyt sekä naapurin pihalta naapurin oman kissan (…), mutta vahtimestarin tittelin itselleen on ehdottomasti ansainnut Remu. Se on kanssani  yhtä mieltä siitä, että pihassa kotkottavat puolikesyt fasaanit ja hienot kyyhkyt ovat vain osa idylliä ja saavat rauhassa ollakin. Me Remun kanssa keskitytään hiukan oleellisempiin asioihin – kuten pihan kunnosta huolehtimiseen sekä auringosta ja mullantuoksusta nauttimiseen.

Villirotan vinhat seikkailut ja muita tositarinoita

Koska omituiset takiaisten lailla koirien turkkeihin pellolta takertuvat siemenet, hirvikärpäset ja jopa vielä alkusyksylläkin liikkeellä olevat punkit ovat vallanneet mökin maastot ei viikonlopun lomasuunnitelmille jäänyt paljoa vaihtoehtoja.
Facebookista bongattu treeniseuran tarve toi ratkaisun tämänkin koirakon ajanviete- ja energianpurkuongelmaan ja niinpä Into pääsi pitkästä aikaa hakemaan ukkoja metsästä. Viimeisimmästä kerrasta lienee jo kulunut tovi, sillä en edes muista koska viimeksi -ja missä olemme hakuilleet.

Intolle tehtiin metsässä neljä pistoa varsin mielenkiintoisissa maastoissa. Keskilinjan toisella puolella oli harvaa mäntymetsää poteroin varustettuna ja keskilinjan toisella puolella harvaa mäntymetsää, tien ylitys ja erittäin tiheäkasvuista sekametsää. Olin niin innoissani maastoistamme, että taisin haukata liian suuren palan pyytäessäni maalimiehiä uppoamaan syvälle, piiloutumaan poteroihin ja vaatimaan koiralta tien ylitystä. Ilmaisua piiloilla ei sentään vaadittu, vaan maalimiehet huusivat “valmis” kun koira oli saanut eväänsä piilolla syötyä. Kaikenkaikkiaan treenit sujuivat keskinkertaisesti: aluksi koira palloili alueella sen näköisenä, että nokka ei ollut ehtinyt matkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun minäkin näin koiran pään päälle syttyvän hehkulampun huomasin, että koiran nenäkin on auki. Vaikka koira ei maastosssa uponnut suoraan ja niin taitavasti kuin olin kunnianhimoisissa haavekuvissani nähnyt, se löysi kaikki hankalissakin piiloissa olleet maalimiehet ja sen hallittavuus alueella oli kaikenkaikkiaan melko nättiä. Vaikka alku meni maalimiehille poukkoillessa, se kuitenkin kuunteli käskyjä hyvin, seurasi keskilinjalla kauniisti vierelläni, oli yhteistyöhaluinen ja hyvin motivoitunut.

…toisin kuin Elna kaupungin puiston match showssa, johon suuntasimme sunnuntaiaamuna. Minulla oli takanani myöhään juhlittu yö kaupungissa ja koirilla aamulla pyyhkäisty korttelin ympäri lenkki. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului huvittelu myös Remun kanssa veteraanikehässä, mutta pikku hepun rokotustodistus oli mitä ilmeisemmin väärässä talossa. Niinpä matkassani oli vain viemärirotta Elna, joka muistaakseni vielä kesän alussa loisti mätsärissä upealla käyttäytymisellään: rauhallisella ja luottavaisella olemuksella, upealla kontaktilla ja yhteistyökyvyllään ja sievillä ja keveillä liikkeillään. Entä tällä kertaa? Voin sanoa, että luuloni siitä, että armeija-aikani voisi parantaa toisinaan ehkä tulehtuneita välejämme ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Oma aurinkoiset kukkaniityt ja perhoset -tyyppinen kuvitelmani oli, että tavatessamme vain satunnaisin viikonlopuin ne hetket, jotka olisimme yhdessä koira suorastaan nauttisi seurastani ja hakisi kontaktia kanssani kuin pieni hyvin koulutettu sirkusapina, mutta vielä mitä: koira tuntui olevan sitä mieltä, että koska en viime aikoina ole kuulunut sen elämään aktiivisesti, en kuulu nytkään. Mielipiteensä (siis poissaoloni vaikutuksen) se osoitti riekkumalla ympäriinsä kuin mikäkin kaistapää. Liikkuminen sen kanssa kehässä osoittautui yhdeksi noloimmista hetkistäni koiranomistajana: välillämme ei ollut havaittavissa minkäänlaista yhteistyötä. Pyytäessäni koiraa seisomaan, se tuijotti ympärilleen kuin markkinoille tuotu vanha lehmä ja kannustaessani sen sievään raviin se riuhtoi kaikkiin ilman suuntiin kieli pitkällä ja kaikilla mahdollisilla koivillaan ympärilleen räpiköiden. Se ei ollut kaunista. Se halusi pompata jokaista kehän reunalla olevaa koiraa ja ihmistä päin ja tuomarin tullessa tutkimaan sitä se pyöri kuin hyrrä ja vaikutti juuri sellaiselta thaimaalaiselta viemärirotalta, joka oli ensikertaa elämässään joutunut ihmisen vangitsemaksi. Koiralla saattoi olla hauskaakin kehässä, mutta oma huumorintajuni ei riittänyt jatkamaan aurinkoista mätsäripäivää enää sen jälkeen, kun olin vastaanottanut tuomarilta sinisen nauhan ja ohjeistuksen vilkkaan koiran hallitsemisesta. Eihän sinisessä nauhassa mitään vikaa ole, mutta siinä vaiheessa, jos jo ensimmäisten neljän kehässä vietetyn sekunnin jälkeen on tehnyt mieli painua maan alle ja kadota kaupungista, voidaan sanoa, että koiran ja ohjaajan yhteistyössä saattaisi olla jotain vialla. Minä ja koira emme vain kertakaikkiaan kohdanneet, meillä ei ollut yhteyttä emmekä loistaneet samalla aaltopituudella. Ei tällä(kään) kertaa Elnan kanssa.

Lähiverkkoyhteys… Otetaan käyttöön… Etsitään…

Match show ja uudet ystävät

Lauantaina pyörähdettiin Elnan kanssa match showssa kaupungin puistossa sen verran koreasti, että raitapaita onnistui nappaamaan punaisen nauhan. Käyttäytyminen oli mallikelpoista niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin, ja täten pikkutiuhti onnistui tekemään emäntänsä erityisen onnelliseksi. Punaisten kehässä raidallinen sinnitteli noin 10 parhaan joukkoon, mutta tippui lopulta sijoittumatta palkintopalleille. Silti: hyvä me!

Maanantaina meillä kävi yllätysvieraita, nimittäin 9- ja 8-vuotiaat skotlanninterrierit Toto ja Remu. Koirat tutustuivat toisiinsa yksitellen: ensiksi käveltiin lyhyt lenkki Elnan ja Remun kanssa, sitten Elnan ja Toton kanssa. Seuraavaksi lenkkeiltiin kokoonpanolla Romppu ja Remu, ja tämän jälkeen Romppu lähti lenkkeilemään Toton kanssa. Viimeiseksi lenkille poikien kanssa pääsi Into, jonka korvista nousevasta höyrystä saattoi päätellä, ettei “heikkohermoista” tolleria olisi kannattanut jättää viimeiseksi, nimittäin poika oli odottanut vuoroaan sen verran jännityksellä, että kun sen vuoro lopulta koitti sen oli vaikea keskittyä mihinkään saati muistaa hyviä käytöstapoja.

Into kävi pitkän odottelun jäljiltä kovilla kierroksilla, minkä lisäksi se osoitti epävarmuuttaan ja nuoren uroon uhmakkuutta käyttäytymällä röyhkeästi ja testaamalla rajojaan skottipoikien kanssa.
Onneksi molemmat skotit olivat mallikelpoisia yksilöitä ja kertoivat Intolle iän tuomalla arvokkuudella, ettei niitä kiinnostanut lähteä pelleilemään tai mittelemään nuoren tollon kanssa, ja siispä koirien kohtaamiset sujuivat hyvin.

Jopa 9-vuotias Romppu tuli hyvin juttuun samanikäisten skottipoikien kanssa ja seuraavana päivänä lähdimmekin viiden koiran voimin mökille, jossa koko lauma sai vipeltää yhdessä. Elna ja Remu olivat jo edellisenä päivänä viihtyneet erityisen hyvin yhdessä, mikä aiheutti Inton pään päälle synkän mustan sadepilven. Se piti Elnaa ja skottipoikia tarkasti silmällä ja oli kokoajan valmiudessa haastamaan Remua narttunsa takia. Sopu saatiin kuitenkin säilymään, mutta ehkä seuraavalla tapaamiskerralla jätän suosiolla ainoana narttuna provosoivan Elnan kotiin niin pitkäksi aikaa, että Into ehtii kunnolla tutustumaan skotteihin ilman häiriötekijöitä.

Seuraavaan kunnolliseen lenkkiin kavereiden kanssa voi kuitenkin olla vielä aikaa, nimittäin onnistuin tiistaina reväyttämään nilkkani niin ikävästi, että se on täysin turvoksissa ja veikkaan, että huomisen terveyskeskuksessa käynnin jälkeen kuljen hetken aikaa keppien avustuksella. Niin kauan kun jalkani on kipeä, koirat saavat tyytyä lyhyisiin hihnalenkkeihin sekä mökin pihalla energiansa purkamiseen. Onpa kurjaa aloittaa valoisa ja lämmin kesäkausi näin. :(